Pimeästä vuodenajasta ei tarvitse pitää, mutta sen hyväksyminen auttaa jaksamaan

Marraskuun pimeä katto on päällämme taas, mutta me selviydymme.

Mieheni ajoi autoa marraskuisena maanantai-iltana. Istuin vieressä. Oli vasta alkuilta, mutta meitä ympäröi synkkä pimeys. Kostean sään vuoksi katulamppujenkin kelmeä valo suuntautui täysin alas saaden aikaan vaikutelman kattoon kiinnitetyistä lampuista.

Meillä näytti olevan pimeyden katto pään päällä.

Pitkän ulkomailla vietetyn ajanjakson jälkeen asumme Suomessa nyt jo viidettä vuotta, ja huomaan joka marraskuussa kirjoittavani pimeydestä ja joka huhtikuussa valosta.

Joka vuosi hämmästyn marraskuun pimeydestä, joka vyöryttää mustan katon päällemme ja heijastuu sisälle ikkunoista lukuun ottamatta muutamaa harmaata tuntia keskellä vuorokautta.

Samoin hämmästyn häikäisevästä huhtikuun valosta, joka energisoi kaikki nurkat ja solut ja valaisee kohta yötkin.

Moni pohtiikin jaksavansa pimeän yli odottamalla kevättä. Aikakauslehdet jakavat erilaisia vinkkejä pimeästä kaudesta selviytymiseen.

On heitäkin, jotka viihtyvät pimeydessä. Pimeys luo omanlaista turvaa, tunnelmaa ainakin. Koetaan, että pimeys antaa luvan väsymykselle ja sohvan nurkkaan käpertymiselle.

Suomessa asuessa pimeän ja valon äärimmäinen vaihtelu vuoden aikana on toisaalta vain hyväksyttävä. Hyväksyntä voi myös auttaa jaksamaan.

Kuulin sivukorvalla junassa hauskan keskustelun siitä, miten aika ja sen kulumisen kokemus on lopulta tunne- tai asennekysymys. Pimeyteenkin voi asennoitua niin, että tässä on lopulta enää vain reilu kuukausi aikaa siihen, kun päivä alkaa taas pidetä.

Jollekin syksy tähän asti on ollut pitkä ja ehkä vaatinut ponnisteluja tänne asti jaksamiseen. Toiselle syksy on vilahtanut ohi nopeasti.

Silti aika on ollut sama. Ajan kokemus on pitkälti tunnetta.

Aika vain on, tässä ja nyt, ympärillämme. Tämä ajatus usein rauhoittaa minua kiireen keskellä, vaikka kellosta näemme sen kulumisen ja kiire jytisee takaraivossamme.

Aika on kiehtova käsite. Lapseni kertoi minulle juuri eilen hauskan ajatuksen: “On vain kaksi ihmistä, joihin sinun tulee tehdä vaikutus: 8-vuotias sinä ja 80-vuotias sinä.”

Miten tulisi käyttää aika nyt – siis elää – jotta nämä molemmat olisivat tyytyväisiä näkemäänsä. Perspektiivi on mainio. Onko 8-vuotias minä iloinen siitä, miltä elämäni nyt näyttää? Entä voinko 80-vuotiaana katsoa elämääni tyytyväisenä tai ylpeänä taaksepäin?

Kaikkea elämässä tapahtuvaa ei voi valita. Elämän oikeasti pimeät jaksot on kuitenkin väistämättömiä. Jospa niihin voisi koettaa asennoitua vähän kuin fyysiseen marraskuun pimeyteen: tästäkin selvitään.

Suomessa kaikkein pimeimmät yöt ovat kuulemma elokuun lopussa ja syyskuun aikana, kun maa on tumma ja lumeton ja puiden lehdet vähentävät ulkovalaistuksen leviämisen taivaalle. Tästä vaiheesta onkin siis jo selvitty.

Kirjoittaja on pitkään Nepalissa ja Senegalissa työskennellyt Suomen Lähetysseuran lasten oikeuksien asiantuntija, joka uskoo siihen, että jaettu suru puolittuu ja ilo kaksinkertaistuu.