Arki yllättää ilman ennakkovaroitusta

Lauantaiaamu. Mies ja lapset ovat tekemässä aamupalaa ja saan torkkua vähän pidempään. Kahvin tuoksu leijailee kylpyhuoneeseen, kun olen aamutoimilla. Sitten kuuluu huuto: Eve. Ensimmäinen ajatukseni on, että kumpi lapsista oksentaa.

Kun sotkut on siivottu ja lapselle saatu puhtaat vaatteet päälle, tajuan tilanteen merkityksellisyyden. Olemme saavuttaneet pisteen, jossa minä ymmärrän miestä yhdestä sanasta tai paremminkin äänenpainosta. Tuon kesäisen hetken muistan varmasti vielä kiikkustuolissakin.

Suhteen tärkeinä merkkipaaluina pidetään virallisia päiviä: lasten syntymät, häät, kihlat, yhteinen asunto ja mitä niitä nyt on. Tietyssä mielessä arjen merkkipaalupäivät ovat vielä tärkeämpiä. Ne iskevät kohdalle ilman ennakkovaroitusta, suurta hössötystä tai kuukausien suunnittelua. Lisäksi tukka pystyssä ja pyjama päällä koetuissa hetkissä yhteinen elämä punnitaan tarkemmalla vaa’alla kuin tylliunelmassa ja tukka juhlanutturalla eletyissä.

Tämä hetki iski päin naamaa oikein huolella. Olen miettinyt tuota aamua ja säikähdin. Kuinka usein vastaavanlaisia, mutta vähemmällä voimalla iskeviä tilanteita jää huomaamatta kokonaan. Niitä hetkiä ei arjessa tajua, samalla tavalla kuin omien lastensa kasvuakaan ei näe.

Yhtenä päivänä huomaa, että lapsi yltää ylähyllylle ja mies pyytämättä ymmärtää korjata pyykkinarulta sukkansa.