Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellinen tiedekunta sijaitsee Viikissä. Sekä maa- että metsätaloustieteiden kandidaattiohjelman hakijamäärä laski parisenkymmentä prosenttia vuosien 2021 ja 2022 välillä. Kuva: Kari Salonen
Hajasijoitettu korkeakouluverkko on Suomen erikoisuus, joka havisee historiaa ‒ nykyisin korkeakoulu virkistää aluettaan monin tavoin
Aluepolitiikka ja ylioppilaiden määrän kasvu sysäsivät liikkeelle ilmiön, joka näkyy nykyään tiettyjen alueiden menestyksenä.Tilaajalle
Kuva: Jutta MykräSuomessa on 19 maakuntaa, mutta arvaatko, kuinka monessa niistä voi suorittaa korkeakoulututkinnon?
Vastaus kuuluu, että kaikissa. Jokaisessa Suomen maakunnassa on vähintään yliopiston tai ammattikorkeakoulun sivutoimipaikka, vaikka pääkampus sijaitsisikin muualla.
Hajasijoitettu korkeakouluverkko on suomalainen erikoisuus, kertoo Jyväskylän yliopiston Koulutuksen tutkimuslaitoksen johtaja, koulutustutkimuksen professori Jussi Välimaa.
”Suomi on suuri ja harvaan asuttu maa, mutta täällä korkeakoulutus ei ole keskittynyt harvoihin isoihin kaupunkeihin.”
Korkeakouluilla tarkoitetaan yliopistoja ja ammattikorkeakouluja, joita on Suomessa yhteensä 38. Ammattikorkeakoulussa voi suorittaa ammattikorkeakoulututkintoja ja ylempiä ammattikorkeakoulututkintoja. Yliopistoissa taas voi suorittaa alempia ja ylempiä korkeakoulututkintoja, eli kandidaatin ja maisterin tutkintoja, sekä jatkotutkintoja, eli tohtorin ja lisensiaatin tutkintoja.
”Käytännössä siis koko maan lahjakkuusreservit haluttiin käyttöön.”
Suomen korkeakouluverkko alkoi laajeta voimakkaasti 1960-luvulla, jolloin yhteiskuntaa uudistettiin nykyisen hyvinvointivaltion suuntaan. Hyvinvointivaltion ideaan sisältyy vahvana ajatus yhteiskunnallisesta tasa-arvosta, mikä ei toteutunut, jos kouluttautumismahdollisuudet olivat vain harvojen saatavilla. Siksi koulutuskenttää pöyhittiin monin tavoin peruskoulu-uudistuksesta korkeakouluverkoston laajentamiseen.
”Käytännössä siis koko maan lahjakkuusreservit haluttiin käyttöön”, Välimaa kertoo.
Ylioppilaat oli perinteisesti ohjattu yliopisto-opintojen pariin, mutta kun suuret ikäluokat alkoivat päästä 1960-luvulla sankoin joukoin ylioppilaiksi, korkeakoulupaikkoja ei enää riittänyt kaikille halukkaille. Oulun yliopiston perustaminen vuonna 1958 sai monet muutkin kaupungit lobbaamaan korkeakoulua alueelleen.
Keskustan ja sdp:n vetämillle hallituksille korkeakoulupolitiikka oli aluepolitiikkaa. Ajatuksena oli, että korkeakoulu virkistää sijaintipaikkakuntansa taloutta ja kulttuurielämää, eivätkä kaupunginjohtajatkaan pistäneet pahakseen, kun esimerkiksi Vaasa, Kuopio ja Rovaniemi saivat 1960–1970-luvuilla korkeakoulun.
Lukion houkuttelevuus sen kuin kasvoi, ja vähitellen ylioppilassuman purkamiseen tarvittiin muitakin keinoja kuin pelkkä uusien yliopistojen perustaminen. Ammatillisen koulutuksen arvonnousun aloituksena voidaan pitää 1970-lukua ja ylioppilaspohjaisten aloituspaikkojen lisäämistä ammatillisiin oppilaitoksiin.
Parissa vuosikymmenessä asenneilmapiiri pehmeni lopulta sellaiseksi, että maahan voitiin perustaa ensimmäiset ammattikorkeakoulut väliaikaisella toimiluvalla vuonna 1991. Ammattikorkeakoulujen ensimmäisiä vakinaisia toimilupia jaettiin vuonna 1995.
Kun katsoo nykyistä korkeakoulukarttaa, se on alueellisesti melko kattava ja heijastelee historian saatossa tehtyjä korkeakoulu- ja yhteiskuntapoliittisia päätöksiä.
Ensin yliopistokoulutusta laajennettiin alueellisesti ja määrällisesti, minkä jälkeen perustettiin ammattikorkeakoulut muun muassa koulutustason nostamiseksi ja alueelliseen työvoimatarpeeseen vastaamiseksi, tiivistää opetus- ja kulttuuriministeriön korkeakoulupolitiikan vastuualueen johtaja Jonna Korhonen.
2010-luvulta alkaen korkeakoulujen määrä on laskenut ja korkeakouluverkko tiivistynyt. Esimerkiksi Itä-Suomessa kaksi yliopistoa on fuusioitunut, mutta Kuopion ja Joensuun kampukset ovat edelleen olemassa, Korhonen huomauttaa.
Vaikka alueellinen saavutettavuus on yksi tasa-arvoisten koulutusmahdollisuuksien edellytyksiä, ei korkeakouluja voi perustaa mielivaltaisesti minne sattuu. Opiskelijapohjaa pitää olla.
Korhonen arvioi, että pienenevät ikäluokat alkavat lähitulevaisuudessa tavalla tai toisella vaikuttaa korkeakouluverkostoon, mutta toisaalta jatkuvasta oppimisesta tulee työelämässä jatkuvasti tärkeämpi vaatimus. Aika näyttää, millainen lopputulos näiden vastavoimien yhteisvaikutuksesta tulee.
Korkeakoulu voi muuttua kokoaan suuremmaksi valtakunnallisella toimipaikkaverkostolla ja uusilla digitaalisilla toimintamalleilla, pohtii Diakonia-ammattikorkeakoulun (Diakin) rehtori Elina Juntunen.
Diakissa voi opiskella sosiaali- ja terveysalan sekä kirkon alan ja tulkkausalan tutkintoja. Syksystä 2022 alkaen opetusta on tarjolla Helsingissä, Porissa, Oulussa, Pieksämäellä ja Turussa.
”Diakissa on jo vuosia sitten päätetty toimia valtakunnallisena korkeakouluna, sillä koulutusalojemme ammattilaisia tarvitaan ympäri maan”, Juntunen kertoo.
Välimaa huomauttaa, että opinahjo hyödyttää aluettaan paitsi tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminnallaan ja yhteistyöllään elinkeinoelämän kanssa, myös väestörakennetta nuorentavalla vaikutuksellaan.
”Veronmaksukykyiset asukkaat ovat enemmän kuin tervetulleita minne tahansa.”
Suomessa on Aron mukaan pitkään keskitytty puhumaan korkeakoulujen vetovoimasta, eli siitä, paljonko ne pystyvät houkuttelemaan väkeä koulutuspaikoilleen. Oppilaitosten suurin pitkän aikavälin hyöty alueelleen tulee kuitenkin ihmisistä, joita ne pystyvät pitämään alueellaan myös opintojen jälkeen. Tätä kutsutaan pitovoimaksi.
Ammattikorkeakoulut ovat perinteisesti olleet pitovoimaisempia kuin yliopistot, eli ammattikorkeakoulun suorittaneet todennäköisemmin jäävät opiskelumaakuntaansa opintojen jälkeenkin. Osittain syynä on se, että ammattikorkeakouluverkko on paljon yliopistoverkkoa tiheämpi, joten ammattikorkeakouluopiskelija muuttaa yliopisto-opiskelijaa harvemmin toiseen maakuntaan.
Yliopistoon siis lähdetään todennäköisemmin matkojen päähän, ja yliopisto-opintojen jälkeen todennäköisesti muutetaan muualle, todennäköisimmin Uudellemaalle. Aro huomauttaa, että Lappeenrannasta, Vaasasta ja Rovaniemeltä yli puolet maistereista valuu muihin maakuntiin.
”Nythän on kärjistetysti niin, että korkeakoulukaupungit ovat pienempiä tai isompia kasvukeskuksia ja muualla näivetytään.”
Suomen 38 korkeakoulusta opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalalla toimii 13 yliopistoa ja 22 ammattikorkeakoulua. Lisäksi sotilasalan korkeakoulututkinnot suoritetaan puolustushallinnon alaisessa Maanpuolustuskorkeakoulussa ja poliisiksi opiskellaan sisäministeriön alaisuudessa toimivassa Poliisiammattikorkeakoulussa.
Ahvananmaalla sijaitseva ammattikorkeakoulu Högskolan på Åland (HÅ) taas toimii Ahvenanmaan maakuntahallinnon alaisuudessa.
”Olemme poikkeus, mutta emme irrallaan Suomen korkeakoulujärjestelmästä”, tiivistää HÅ:n rehtori Johanna Mattila.
Ei ole itsestäänselvyys, että Suomen asukasluvultaan pienimmässä maakunnassa ylipäätään on korkeakoulu. Vähän yli puolet opiskelijoista tulee on Ahvenanmaalta, loput tulevat lähinnä manner-Suomesta ja Ruotsista.
Alueellisuus näkyy opinahjon toiminnassa Mattilan mukaan kaikin tavoin, sillä esimerkiksi merenkulun, sähkö- ja konetekniikan, ravintola- ja matkailualan sekä sosiaali- ja terveysalan koulutukset ovat kaikki lähtöisin alueellisista tarpeista. Lisäksi Ahvenanmaan ruotsinkielisyydestä johtuen kaikki koulutukset ovat ruotsiksi.
Ahvenanmaalla on nykyään yli 30 000 asukasta, eli enemmän kuin koskaan ennen. Mattila uskoo, että korkeakoulu on yksi syy maakunnan houkuttelevuuteen.
”Ei tarvitse kuin vilkaista tilastoja, niin huomaa, että korkeakoulu lisää tuottavuutta ja työllisyyttä sekä ihmisten hyvinvointia.”
Korkeakouluverkoston uudistajat tuskin osasivat ennakoida yli puoli vuosisataa sitten erästä asiaa.
”Nythän on kärjistetysti niin, että korkeakoulukaupungit ovat pienempiä tai isompia kasvukeskuksia ja muualla näivetytään”, Välimaa tiivistää.
Alueiden menestymiseen ja menestymättömyyteen vaikuttaa tosiaan valtavasti se, onko alueella korkeakoulua, kertoo aluekehittämisen konsulttitoimisto MDI:n johtava asiantuntija Timo Aro.
”Mitä pidemmälle tätä vuosituhatta on menty, sitä suuremmaksi korkeakoulujen merkitys alueelleen on käynyt.”
Aron mukaan sillä ei ole loppujen lopuksi paljoa merkitystä, onko kaupungissa yliopisto vai ammattikorkeakoulu. Kummallakin on paljon kerrannaisvaikutuksia, vaikka vaikutus onkin oppilaitosten välillä erilainen. Yksinkertaistetusti yliopisto tuo alueelleen kansainvälisiä rahavirtoja ja ammattikorkeakoulu hyödyttää alueensa elinkeinoelämää.
Jopa ammattikorkeakoulun sivutoimipaikat virkistävät sijaintipaikkakuntansa elinkeinoelämää ja väestörakennetta, Aro huomauttaa. Vuoden 2008 finanssikriisistä alkaen Suomessa on tehty oppilaitosverkoston supistuksia, ja leikkaukset ovat koskeneet erityisesti keskuskaupunkien ulkopuolisia koulutuspaikkoja.
”Näillä alueilla jokaisen koulutuspaikan tai -ohjelman menetys tuntuu suhteellisesti enemmän kuin keskuskaupungissa”, Aro huomauttaa.
Yliopistokaupungit kuitenkin käytännössä hyötyvät korkeakouluistaan eniten, sillä nykyään kaikissa yliopistokaupungeissa on myös ammattikorkeakoulu. Ensimmäiset ammattikorkeakoulut perustettiin paikkakunnille, joissa ei ollut ennestään yliopistoa, mutta nykyään vastaavaa rajoitetta ei ole.
”Yliopisto ja ammattikorkeakoulu ovat kaupungille eräänlainen tuplajättipotti”, Aro kuvailee.
Vain Suomen mittakaavassa on merkitystä sillä 700 kilometrillä, joka pääkaupunkiseudun ja Rovaniemen väliin jää.
Suomen pohjoisimmat korkeakoulut ovat Rovaniemellä päämajaansa pitävät Lapin yliopisto ja ammattikorkeakoulu. Maantiede vaikuttaa ja on vaikuttamatta Suomen ja Euroopan unionin pohjoisimpaan yliopistoon, muotoilee Lapin yliopiston rehtori Antti Syväjärvi.
Hän huomauttaa, että vain Suomen mittakaavassa on merkitystä sillä 700 kilometrillä, joka pääkaupunkiseudun ja Rovaniemen väliin jää.
”Tutkimus on kansainvälistä, joten yliopistojen viiteryhmää on koko maailma. Ja maailman mittakaavassa kaikki Suomen yliopistot ovat pohjoisia”, Syväjärvi pohtii.
Hänen mukaansa Suomen yliopistojen ei kannata kisata keskenään suomenmestaruuskilpailuissa, vaan tähdätä maailmanmestaruuskisoihin.
”Yhteinen haasteemme on esimerkiksi saada tutkinto-opiskelijoita tänne maailman laidalle, Suomeen. Pitovoimaakin pitäisi olla, eli että he paitsi tulisivat ja kouluttautuisivat täällä, myös jäisivät töihin Suomeen.
Kyllä Lapissa silti tiedostetaan oman yliopiston merkitys omaa aluetta koskevissa kysymyksissä, Syväjärvi lisää. Noin kolmannes Lapin yliopiston tutkimuksesta liittyy suoraan pohjoisen kysymyksiin, mutta niiden tutkiminen ja ratkominen hyödyttää muutakin maailmaa.
”Se, mitä pohjoisessa tapahtuu, ei jää tänne. Elämme eräänlaisessa laboratoriossa, olipa kyse ilmastonmuutoksesta tai alkuperäiskansojen oikeuksista.”
Lähteenä käytetty myös: Antikainen, A., Rinne, R., Koski, L. (2021) Kasvatussosiologia
Lue lisää:
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
