

Mauri Laurila iski kauhakuormaajan rautaisen kouran lumikasaan Lapuan patruunatehtaan alueella. Kevät oli tullut ajallaan, ja seinustalle kertyneet lumet olivat nyt poissa yhtä kauhallista lukuun ottamatta.
Laurila ei arvannut, että hetkeä myöhemmin lataamo räjähtäisi. Sen ja hänen välissä oli onneksi toinen rakennus.
Äkkiä Laurila tunsi kuin hän olisi törmännyt johonkin tai jokin olisi iskenyt häneen. Raskas ajoneuvo heilui puolelta toiselle kuin lastu laineilla. Ensimmäinen ajatus oli, että viereisen rakennuksen katto oli pettänyt.
”Sitten lasit tulivat rakennuksista läpi. Lähdin ajamaan eteenpäin sisäpihalle, jossa sijaitsivat patruunatehtaan rakennukset. Näin heti, että lataamo oli poissa.”
Laurila jatkoi ajamista traktorillaan sokissa. Taivaalta satoi pellinpalasia, eikä hän tahtonut löytää kytkintä.
Koulussa tilanne alkoi paljastua vähitellen.
Ruut Lehto oli hieman toisella kymmenellä ja pyöräili kohti koulua. Matkalla sinne hän ihmetteli atomipommin kaltaista sienipilveä kirkonkylällä.
Kun Lehto pääsi kouluun, selvisi, että luokkatovereiden siskoja ja äitejä oli joutunut onnettomuuteen, myös Lehdon 25-vuotias serkku.
Vähitellen oppilaita alkoi lähteä koteihinsa. Kriisiapua ei tunnettu eikä annettu.
Koulupäivä oli kauhea.
Matti Pouhula kiersi patruunatehtaalla katsomassa, olivatko kaikki tulleet töihin.
Pouhulan puhelin soi, ja hän sai tehtäväkseen etsiä pienoiskiväärilataamoon ”kärräripoikia”.
Pouhula oli hiljan palannut Hollannista, jossa oli hierottu kauppaa latauskoneista. Käytettyjä nekin olivat mutta uudempia kuin Lapuan 1920-luvulta peräisin olevat koneet.
Tehtaan latauskoneilla oli sattunut lähellä piti -tilanteita, ja työntekijöitä pelotti.
Latauskoneissa oli langan ja vieterin avulla toimiva varojärjestelmä, joka sulki koneelta putkiyhteyden ruutivarastoon tulipalon syttyessä. Sitä oli testattu, ja se oli toiminut onnistuneesti pari kertaa.
Paksun välikaton ajateltiin toiveikkaasti suojaavan työntekijöitä, jos ruutivarasto yläpuolella räjähtäisi. Pouhulalle oli kerrottu tämä jo ensimmäisenä työpäivänä: katto vain lentäisi pois mutta ihmisille ei kävisi mitenkään.
Pouhula poistui rakennuksesta ja sulki oven perässään. Ulkona hän kysäisi jotain työkaverilta. Seuraava muistikuva on sairaalasta, kun joku kysyi hänen veriryhmäänsä.

Marja-Leena Laurila oli tutustunut puolisoonsa Mauri Laurilaan aikoinaan veljensä kautta, sillä miehet soittivat samassa orkesterissa.
Pariskunta avioitui ja muutti asumaan Marja-Leenan työpaikan yläkertaan, osuuskaupan vintille, muutaman kilometrin päässä patruunatehtaasta. Tuona aamuna hän oli kipeä eikä päässyt kauppaan. Kuusivuotias poika nukkui samassa huoneessa.
Äkkiä kuului pamaus, ja huoneen ovi aukesi. Marja-Leena ajatteli, että bensatankki pihalla paukahti. Niin joskus kävi auringonpaisteella.
Kello kymmeneltä kaupalle pyöräili apulainen. Hän kertoi, että tehtaalla oli sattunut onnettomuus mutta Maurille ei ollut käynyt kuinkaan.
Puhelimet olivat mykkiä.
Pian Mauri ilmestyi järkyttyneenä ja kalkkipölyssä vaihtamaan vaatteita. Hän sanoi lähtevänsä takaisin auttamaan, vaikka Marja-Leena hieman vastusteli. Heillä oli lapsi, ja hän pelkäsi uutta räjähdystä.
Silti Mauri lähti.
Toisen vanhempansa menetti 64 lasta.
Kari Manu havahtui aamulla johonkin ääneen, jonka hän päätteli huonekaluauton ääneksi. Niitä liikkui silloin Lapualla runsaasti.
Manu oli päässyt hiljan armeijasta ja aikeissa aloittaa työt patruunatehtaalla, kunhan pulttipistoolin luoteja tekevän koneen koeajovaihe saataisiin päätökseen.
Hänen äitinsä oli aamulla lähtenyt lataamoon töihin. Illalla tämä oli laittanut vielä pihaa kuntoon ja korjaillut sen jälkeen perheenjäsenten vaatteita.
Keskipäivällä äidin veljen vaimo soitti ja kysyi, onko äidistä kuulunut mitään. Sitten hän kertoi varovasti onnettomuudesta.
Ensin Manu lähti isän ja veljen kanssa Lapuan terveyskeskukseen, sitten Seinäjoen keskussairaalaan ja taas takaisin Lapuan terveyskeskukseen. He toivoivat löytävänsä äidin sairaalasta loukkaantuneena, mutta lopulta tämä löytyi ruumishuoneelta.
Lataamossa työskenteli onnettomuushetkellä 69 ihmistä, suurin osa naisia. Heistä 40 kuoli.
Leskeksi jäi 30, toisen vanhempansa menetti 64 ja molemmat vanhempansa 2.
Räjähdyksestä saattoi selvitä vain uskomattomalla tuurilla.
Mauri Laurila saapui takaisin tontille, joka oli täynnä rakennuspölyä ja -romua. Uhrit olivat rakennusjätteen alla – mutta eivät kaikki.
Siinä missä jotkut olivat pahoin murskaantuneet, jotkut olivat saattaneet säilyä lähes vammoitta. Näin oli käynyt muun muassa Laurilan serkulle. Tämä oli kävellyt raunioista kalkkipölyssä omin jaloin tielle, josta auto oli ottanut hänet kyytiin ja vienyt terveyskeskukseen.
Puolustusvoimien raivausyksikköä johtanut kapteeni oli selittänyt, että paineaalto on kuin iskisi kepillä syksyistä jäätä. Jään pirstaleet lentävät ympäriinsä hallitsemattomina mutta eivät kaikkialle. Niiden ulkopuolelle jää käytäviä, joihin tuhovoima ei kohdistu. Siksi myös täysin tuhoutuneesta rakennuksesta saattoi selvitä hengissä.
Sattumalla oli osuutta jokaiseen selviämiseen. Eräs nainen sattui olemaan räjähdyshetkellä vessassa kellarin tapaisessa syvennyksessä. Hänet kaivettiin sieltä vahingoittumattomana.

Työnjohtaja Pouhulaa oli suojannut järeä ulko-ovi rakennuksen vieressä. Nyt se oli maassa, ja vain hänen kätensä näkyi oven alta. Eräs pelastaja astui sen päälle vahingossa eloonjääneitä etsiessään.
Matka jatkui teho-osastolle. Kylkiluita oli katkennut, lapaluu haljennut ja keuhkoihin päässyt verta. Viimeksi mainitun aiheutti lasinsirpale keuhkoissa, ja sinne se myös koteloitui. Sitä paljon isompi lasinsirpale kaivettiin niskasta puolen vuoden päästä, ja se on kulkenut muistona.
Kahden viikon kuluttua Pouhula oli jo jalkeilla ja pääsi äitienpäiväksi pois. Sisulla hän lähti ostamaan äitienpäiväkukkaa kirkolta, vaikka vain toinen käsi toimi.
Kari Manu menetti onnettomuudessa äitinsä mutta aloitti jo samana vuonna itse työt tehtaassa.
Kari Manu muisti äidin toivoneen kukkaa haudalleen jokaisena äitienpäivänä, kun hänestä joskus aika jättää.
Toive on toteutunut jo 47 kertaa mutta paljon aiemmin kuin hän ja kukaan muu ajatteli.
Hautajaiset järjestettiin 24. huhtikuuta, ja paikalle saapui myös tasavallan presidentti Urho Kekkonen.
Manu muistaa, että hautajaisten jälkeen alkoi vähitellen helpottaa. Siihen asti päällimmäinen tunne oli sokki tai hätäännys.
Lähiviikot hän ajeli autolla ympäri maakuntaa, jotta saisi olla yksin.
Syyskuun 20. päivänä hän aloitti itse työt Lapuan patruunatehtaalla. Räjähdyksestä tai Maunun äidin kuolemasta ei puhuttu. Oli vain hiljaisuus. Osanotto näkyi ihmisten itkuisista silmistä.
Kotona elämä jatkui, ja miehet opettelivat jotenkuten hoitamaan äidin kontolla olleita kotitöitä.
Ensimmäinen joulu vietettiin ilman kinkkuja, koristeita, kuusta ja lahjoja. Isä oli linja-autokuski ja joulun ajossa. Veljekset lähtivät Lapuan Centrumille, josta veli osti itselleen LP-levyn ja Manu uuden herätyskellon. Aamuisin piti olla ajoissa työmaalla patruunatehtaalla.

Pouhula palasi kesälomien jälkeen töihin, mutta pian ruusu vei takaisin sairaalaan.
Kun hän siitä tokeni, hän oli pystyttämässä uutta lataamoa. Hänen mielestään se piti saada mahdollisimman nopeasti pystyyn, jotta omistaja saattoi jatkaa toimintaa paikkakunnalla. Vanhoilla työntekijöillä oli vankka ammattitaito, ja tuo hiljainen tieto piti saada siirtymään eteenpäin.
Syksyllä Pouhula otti töihin Kari Manun ja joulun aikaan Marja-Leena Laurilan. Kaikki he olivat töissä siellä eläkkeelle saakka. Manu kokee, että Pouhulasta tuli hänelle tehtaalla isähahmo, ja he soittelevat kuulumisia vielä nykyäänkin.
Marja-Leenan uralla työturvallisuus oli aivan uudella tasolla. Oli työvaatteet ja -kengät sekä kuulosuojaimet. Ennen kaikkea ruutia tuotiin lataamorakennukseen kerralla vain niin pieniä määriä, ettei suuronnettomuus ollut enää mahdollinen.
Kari Manu edisti omalla urallaan pitkiä aikoja tehtaan työturvallisuutta työsuojelutoimikunnassa.
Heli Talvitie on Lapuan kulttuuripäällikkö ja kotoisin Teuvalta. Sinne asti räjähdys ei 1976 kuulunut ja vaikka olisi kuulunutkin, hän ei sitä ikänsä vuoksi muistaisi.
Vanhan patruunatehtaan alue, Kulttuurikeskus Vanha Paukku, on nyt lapualaisten julkinen olohuone. Sen kunnostaminen ei ollut 1990-luvulla mitenkään itsestään selvää, mutta sitä ajaneet voivat nyt sanoa olleensa kaukokatseisia.
Lapsena sienipilven koulumatkallaan nähnyt Ruut Lehto toimii oppaana vanhasta patruunatehtaasta kertovassa museossa. Hän ja muu henkilökunta kohtaavat jatkuvasti ihmisiä, joille onnettomuus on parantumaton haava.
”Muistan, kun taannoin joku vanhempi herra tuli käymään. Kun tiedustelimme, tuliko hän näyttelyyn, mies sanoi, ettei astu edemmäs. Hän sanoi olleensa tehtaalla töissä, ja muistojen olevan liian raskaita”, kertoo Talvitie.
Hän lisää, että monet kävijät avautuvat onnettomuudesta henkilökunnalle – jos ei päivittäin, niin ainakin aika ajoin.
”Se ei ole ongelmatonta, sillä emmehän ole kriisialan ammattilaisia”, Talvitie toteaa.

Kriisiapu ei 1970-luvulla ollut samaa tasoa kuin nykyään. Lisäksi monet, kuten Pouhula ja Laurila, kieltäytyivät aikoinaan siitä.
Matti Pouhula kantaa yhä arpia kehossaan, mutta mieli on armollinen. On tavallaan helppoa, kun ei muista.
Mauri Laurila taas säilyi ilman fyysisiä vammoja, mutta sielussa on arpi.
”Aina vaan tulee silmien eteen, kun pellit tulivat taivaalta. Se on tallentunut mieleen eikä lähde pois.”
Näyt onnettomuudesta tulevat aina keskellä päivää ja minä hetkenä hyvänsä. Ne palaavat silmiin viimeistään, kun niistä puhuu.
Sekä Mauri että Marja-Leena Laurilan silmät ovat kostuneet.
”Onnettomuuspäivän aamuna laitoin vielä traktorin etukuormaajaan vaseliinia. Siinä meni se kaksi minuuttia, joka pelasti minut. Olisin muuten ollut palasina sortuneen rakennuksen alla”, Mauri Laurila toteaa.