Isovanhempiemme kokemukset lapsina sodassa avautuvat Tommi Kinnusen romaanissa

Kansakoulun opettaja Elna Suorajärvi yrittää pärjätä sodan tuhoamalla rajaseudulla miten parhaiten taitaa, kun jälleenrakennus ryskää käyntiin vuonna 1947.

Tommi Kinnusen uusin romaani kertoo ajanjaksosta, joka on monille ikäisilleni tuttu isovanhempiemme kertomuksista. He olisivat olleet Elnan oppilaita.

Kirja tarjoaa kurkistusaukon niihin arvoihin, joille nykyistä suomalaista yhteiskuntaa rakennettiin. Kovuutta ja ahkeruutta ihannoidaan, iloa ja läheisyyttä halveksitaan.

Miesten maalaamassa maailmassa tunteista tärkeimmät ovat vihalla naamioitu pelko ja halu selviytyä. Rintamalta palanneet rankaisevat perheitään kokemistaan vääryyksistä.

”Tätä minä yritin Eliakselle silloin selittää, kun se omille oppilailleen huusi ja möykkäsi: omat taistelunsa näilläkin lapsilla on takana”, Elna muistelee kirjassa.

On surullista ajatella, että lapsien hätä on hukutettu vanhempien vihaan. He ovat jääneet odottamaan omaa vuoroaan ilmaista tunteensa. Harva ikäpolven edustajista on käsitellyt traumaansa rakentavasti, sen sijaan ketjua on jatkettu usein viinan voimalla terrorisoimalla seuraavakin sukupolvi.

Kirjan erilaiset listat ja muut kerronnan keskelle upotetut tekstilähteet taustoittavat aikakautta hienosti. Ne antavat myös perspektiiviä nyt odotettuun ”kriisitalveen”. Uskon, että Elna Suorajärvi uskoisi päässeensä taivaaseen, jos pääsisi kokemaan nykyajan ”niukkuuden”.

Kirjan lopussa on julmuutta, joka tuntuu kirjailijan turhalta ja tympeältä tempulta. Se rikkoi lukukokemuksen irrottaen minut miettimästä Elna Suorajärven tunteita ja toimintaa. Aloin sen sijaan pohtia, miksi Tommi Kinnunen on tehnyt tällaisen valinnan.

Loppukohtauksen vuoksi mietin Kinnusen seuraavaan kirjaan tarttumista kahdesti. Se on sääli, sillä Pimeät kuut on muuten hieno ja tasapainoinen teos.

Kuva: WSOY