Tänäkin vuonna erilaisiin joulukeräyksiin viedään tuhansia omin käsin tehtyjä lahjoja. Ilmiön juuret juontavat parin sadan vuoden taakse aikaan, jolloin ensimmäiset naisten ompeluseurat alkoivat muotoutua.
1800-luvun alkupuolella alimmat yhteiskuntaluokat huhkivat tehtaissa ja pelloilla, kun taas yhteiskunnan yläkerroksissa jopa naisilla alkoi olla vapaa-aikaa, kertoo käsityötieteen yliopistonlehtori, dosentti Anna Kouhia Helsingin yliopistosta.
Naisten ajankäyttöön suhtauduttiin kuitenkin aivan eri tavoin kuin miesten, Kouhia kertoo. Naisten ajanvietteiden piti olla jotain hyödyllisenä pidettyä, kuten ompelua.
Käsitöitä ei nähty ylemmän luokan keskuudessa tuottavana työnä, vaikka huonommin toimeentulevien keskuudessa käsitöitä tehtiin myös hengenpitimiksi. Yhteiskunnan kerma saattoi siis käyttää joutilasta aikaansa käsitöiden harrastamiseen, kuten koruompeluun.
Koska useat saman yhteiskuntaluokan naiset olivat samassa jamassa ajankäyttönsä kanssa, he alkoivat vähitellen kokoontua tekemään käsitöitä yhdessä, Kouhia kuvailee.
”Tällaiset kokoontumiset tarjosivat naisille omaa tilaa aikana, jolloin sukupuolten välinen työnjako oli jyrkkä ja naisen ympäristönä pidettiin kotia.”
Seuraava ompeluseuroihin liittyvä kehityskulku alkoi 1800–1900-lukujen vaihteessa, jolloin uskonto läpileikkasi tuon ajan yhteiskuntaa. Ahkeruutta, jos mitä, pidettiin kristillisenä hyveenä.
Samalla kansalaisyhteiskunta alkoi nostaa päätään, Kouhia kertoo. Raittiusseuroja ja monenlaisia muitakin yhdistyksiä nousi kuin sieniä sateella, ja naisillekin alettiin sallia pienimuotoista toimintaa oman perhepiirin ulkopuolella.
Ennen naiset olivat kokoontuneet käsitöiden ääreen lähinnä oman suvun kesken, mutta nyt yhteen saattoi kokoontua suurikin määrä naisia, joilla ei välttämättä ollut muuta yhteistä kuin yhteiskuntaluokka.
Naisporukoiden kokoontumisia alettiin yhä useammin kutsua ompeluseuroiksi, ja osa niistä sai taustavoimakseen yhdistyksen.
Naisillekin alettiin sallia pienimuotoista toimintaa oman perhepiirin ulkopuolella.
Kouhia kertoo, että ahkeruuden hyve yhdistettynä kasvavaan varallisuuteen ja yläluokkaisten rouvien vapaa-aikaan alkoi muotoutua hyväntekeväisyydeksi siinä merkityksessä kuin se nykyään ymmärretään.
Ompeluseuroissa valmistetuille käsitöille alettiin aktiivisesti etsiä kohteita puutteenalaisista kansanosista. Yhdistys oli Kouhian mukaan hyödyllinen väliporras hyväntekeväisyyden tekemisessä ja vastaanottamisessa.
”Yksittäiseltä ihmiseltä olisi voinut tuntua kiusalliselta ottaa apua vastaan, mutta yhdistys teki auttamisesta anonyymiä ja hienovaraista.”
Hän lisää, että vaikka ompeluseurojen pääasiallinen tarkoitus oli hyväntekeväisyys, ne tarjosivat tuon ajan naisille paljon muutakin. Naiset tekivät käsitöitä muutenkin jatkuvasti, joten heidän ei tarvinnut käyttää koko aivokapasiteettiaan sormien liikutteluun, vaan aikaa liikeni myös epämuodolliselle juttelulle.
”Ompeluseurat olivat naisten omaa kulttuuria, joissa oli varmasti paljon huumoria ja vertaistukea mukana”, Kouhia kertoo.
Jotta käsityön pystyi ottamaan mukaan ompeluseuroihin, sen piti myös olla kooltaan suhteellisen pieni. Ompeluseuroissa nimensä mukaisesti ommeltiin vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, sillä käsinompelu oli yleistä ja ompelukoneet harvassa.
Ompeluseurojen painopiste alkoi Kouhian mukaan siirtyä ompelusta neulomiseen sota-aikana, sillä rintamalle tarvittiin paljon lämpimiä asusteita. Näissä ponnistuksissa murtui ompeluseurojen yläluokkainen maine, sillä joskus rintamalle neulottiin kirjaimellisesti koko kylän voimin.
Anna Rauhala kirjoittaa väitöskirjassaan Neulonnan taito (2019), miten läheisten lähettämät sukat, kasvo- ja kypäräsuojat, liipaisinsormikkaat, kaulurit sekä polven- ja rinnanlämmittäjät olivat saajilleen niin rakkaita, ettei niillä käyty kauppaa muiden sotilaiden kanssa.
Kotirintaman neulomistalkoita pidettiin kansalaisvelvollisuutena, ja muun muassa Kotiliesi (5/1940) esitteli taukojumppaohjeita neulojille. Ohjeiden pääpaino ei kuitenkaan ollut neulojien hyvinvoinnissa, vaan heidän neulomiskykynsä ylläpitämisessä.
Rauhalan mukaan naisia kehotettiin neulomaan kaikkena liikenevänä vapaa-aikanaan, mutta ongelma oli siinä, että käsin neulominen on melkoisen aikasyöppöä puuhaa. Luppoaikaa ei puolestaan ollut juuri kellään, sillä naisten työpanosta vaadittiin niin maataloudessa, terveydenhuollossa kuin muillakin elämänaloilla.
Kotirintaman neulomistalkoita pidettiin kansalaisvelvollisuutena.
Sotien jälkeen käsitöiden teko jatkui tarpeeseen, mutta 1960-luvulla suomalainen yhteiskunta kävi läpi nopean murroksen, jonka aikana kansa valui maaseudulta kaupunkeihin ja siirtyi maataloudesta teollisuuden ja palveluiden töihin.
Yhä useammalla oli vapaa-aikaa, mutta samaan aikaan teollisesti valmistettujen vaatteiden hinnat alkoivat sopia yhä useamman kukkarolle. Anna Rauhala kirjoittaa väitöskirjassaan, että käsityöt alkoivat muuttua jokanaisen kansalaistaidosta yhdeksi vapaavalintaiseksi harrastukseksi muiden joukossa.
Vakavana harrastuksena käsityöt vaativat pitkäjänteisyyttä ja perehtyneisyyttä, kuten Katja Vilhunen kirjoittaa väitöskirjassaan Neuleblogi osana käsitöitä (2018). Vilhunen lisää, että käsityöt myös sitovat tekijänsä osaksi samanhenkisten ihmisten verkostoja ja tapahtumia, jolloin yksittäinen tekijä voi saada iloa myös koko ryhmän saavutuksista.
Osa kodeissa, kerhotiloissa, kansalaisopistoissa ja verkossa kokoontuvista käsityöryhmistä kutsuu itseään ompeluseuraksi. Ompeluseuralla tarkoitetaan nykyään monenlaista muutakin kuin sitä, että naiset kokoontuvat yhdessä samaan tilaan tekemään käsitöitä muiden ihmisten hyväksi, Anna Kouhia huomauttaa.
Ompeluseuralla voidaan Kouhian mukaan nykyään viitata mihin tahansa turvalliseen tilaan, jossa naiseksi identifioituvat tai seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt pääsevät puhumaan tasa-arvosta sekä yhteiskunnan sukupuolittuneista rooleista ja rakenteista.
”Tällaiset ryhmät jatkavat ompeluseurojen perinnettä vertaistuen paikkana”, Kouhia muotoilee.
