Kirja-arvio: Syntiset saavat tuomion, mutta onko se aina oikea?

Eletään 1970-luvun loppua Pohjois-Pohjanmaalla. Pieni Aaron-poika toivoo hartaasti, ettei kukaan hänen läheisensä joudu helvettiin.

Samalla hän rakentaa lauttaa, joka veisi hänet uusiin seikkailuihin.

Aliisa kaipaa aikaa, jolloin ihmisen uskoa ja puhtautta ei mitattu hoitokokouksissa, Taisto taas näkee ne ainoana keinona turvata yhteisönsä jäsenille iankaikkinen elämä. Aliisan Auroora-tyttären rakkaus ei istu tähän sisäänpäin kääntyvään ajattelutapaan.

Pauliina Rauhalan toinen romaani Synninkantajat kertoo vanhoillislestadiolaisten hoitokokouksista, joiden kulta-aika oli 1970-luvulla. Kokouksissa pidettiin yllä seurakuntakuria, ettei yksikään eksyisi synnin poluille. Tuomittavaa oli muun muassa television katselu, ei-lestadiolaisen kanssa seurustelu ja liikkeen ulkopuoliseen uskonnolliseen toimintaan osallistuminen.

Vaikka Rauhalan ei ollut tarkoitus kirjoittaa jatkoa arvostelumenestystä niittäneelle esikoisromaanille Taivaslaulu (2013), uuden kirjan teemat kumpuavat vahvasti vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä. Hoitokokousten käytäntöjä avataan kaunokirjallisin keinoin niin että asiaan vihkiytymätönkin pystyy luomaan niistä kuvan mieleensä.

Kirjan kieli on jälleen Rauhalalle tuttua kaunista sanavirtaa, jossa etenkin luontokuvaus on avainosassa. Tapahtumia tarkastellaan vuorollaan kunkin päähenkilön näkökulmasta, mikä tekee kirjasta paikoitellen hajanaisen. Toisaalta se antaa myös mahdollisuuden kurkistaa hyvin erilaisiin maailmankatsomuksiin. Rakkaus on elämän eteenpäin ajava voima, mutta aina se ei johda kauniiseen loppuun.

Synninkantajat oli yksi kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon finalisteista.