Teemu Toppisen karjalaisista juurista vaiettiin: ”Lapsesta asti minusta on tuntunut siltä, että ihmiset ovat aina väärässä”

Salattu verho oli sukujuurien päällä. Suvun historiasta lähinnä vaiettiin. Sodasta ei puhuttu oikeilla käsitteillä ja perinneruokien alkuperä ei ollut täysin selvää. Ainoa karjalaisuuteen viittaava asia oli kansanuskomuksista kertominen. Näin kuvailee 29-vuotias Teemu Toppinen karjalaisia juuriaan.

Suvun juuret ovat isän puolelta ennen vallankumousta Karjalan tasavallassa ja äidin puolelta Pohjois- ja Etelä-Karjalassa. Isän isoisä oli lähtöisin Pyhäjärveltä, joka sijaitsee luovutetun Karjalan lyydiläisalueella lähellä Petroskoita. Isän isoisä puhui lyydin kieltä, joka on yksi uhanalaisimmista suomensukuisista kielistä.

Lyydiä puhuu enää noin 150 ihmistä Aunuksen kannaksen itäosissa ja Kontupohjan piirissä. Toiset pitävät sitä itsenäisenä itämerensuomalaisena kielenä, toiset karjalan murteena, hän avaa.

”Kun juuristani vaiettiin, minulle jäi siitä epätietoisuuden tunne. Lapsesta asti minusta on tuntunut siltä, että ihmiset ovat aina väärässä.”

Hän kertoo olevansa suvun ensimmäinen, joka lähti ottamaan selvää suvun historiasta. Dokumentteja sukujuurista on tullut kahlattua 1600-luvulle asti. Niistä selvisi muun muassa, että suvussa oli vahvoja ortodoksikarjalaisia esi-isiä.

Antiikin keräily vei mukanaan jo 7-vuotiaana. Kipinän vanhoihin tavaroihin hän sai Mäntyharjun kirpputoreilla, joissa käytiin mummin ja vaarin kanssa mökkeilyn lomassa. Esineiden kulttuurihistorialliset arvoissa on Toppisen mielestä jotain kiehtovaa.

Runsaasta antiikkikokoelmasta löytyy karjalaisia antiikkiesineitä. Kolme 200-vuotiasta villankehräämiseen tarkoitettua kuosalilautaa hän osti Pohjanmaalta, jotka olivat tulleet sinne sotien jälkeen Suojärveltä evakkojen mukana. Kokoelmaan kuuluu myös venäläisiä teenkeittimiä eli samovaareja ja karjalaisia tuohi- ja puuastioita. Harvinaisena erikoisuutena hänellä on karjalainen pronssikautinen ohimokoru, joita on hänen mukaansa löytynyt vain kaksi muuta kappaletta Suomesta.

”On katoavaa taitoa tunnistaa oman kulttuurin esineitä. Jokaisen nuoren pitäisi osata tuntea ainakin joitakin kulttuurisia esineitä ja lukea esimerkiksi perinnevaatetuksen merkityksiä ja koodeja.”

Suomalaisilla on keskimäärin alle 100 vuoden historian tieto. Esineiden ja niiden omistajien kertomien tarinoiden avulla voidaan päästä pidemmälle historiaan ja kulttuurisiin juuriin, hän sanoo.

Jokaisen nuoren pitäisi kysyä isovanhemmiltaan suvun historiasta. Pitäisi puhua yhdessä niistä suvun asioista, joista on vaiettu, hän toteaa.

”Kun nuoremmat sukupolvet käyvät kahvilla isovanhempiensa luona, se on sellaista yleistä löpinää. Sitten jälkikäteen harmitellaan, ettei tullut koskaan kysyttyä, mitä nämä esineet ovat tai keitä näissä valokuvissa on. Monissa suvuissa isovanhemmat ovat jo kuolleet, niin sitten tietoa on enää hankalampi saada.”

Toppisen mielestä jotkut ihmiset tekevät tahallisesti omista lapsistaan juurettomia. Hän tietää karjalaisia kulttuurialan ihmisiä, jotka eivät puhu karjalan kieltä omille lapsilleen.

”Aina puhutaan, että on valtion tehtävä tukea Karjalan kulttuuria. Mutta kyllä se on ensisijaisesti perheiden ja vanhempien tehtävä.”

Suurin ongelma nuoremmilla sukupolvilla on hänen mukaansa se, että luovutettuun Karjalaan on vaikea matkustaa. Karjalaisiin juuriin tutustutaan kirjojen, museoiden tai kurssien kautta.

Toppinen käy Pyhäjärvellä kerran vuodessa ja Pohjois-Karjalassa muutaman kerran vuodessa.

Oli itsestään selvää, että lyydin kieltä hän puhuu myös perheen 1,5-vuotiaalle pojalle. Toppinen juttelee lyydiksi pojalleen esimerkiksi silloin, kun he sytyttävät yhdessä takkaa. Perheen kesken puhutaan suomea.

”Minulle lyydiläiset juureni herättävät ylpeyttä. Minua ei kiinnosta, mitä muut ihmiset ajattelevat siitä, että haluan vaalia juuriani.”

Toppisen mielestä sanat rakentavat todellisuutta. Joka puolella maailmaa puhutaan, että noin 60–70 % vähemmistökielistä kuolee tulevaisuudessa sukupuuttoon. Asenne on yleisesti todella huono vähemmistökulttuureja kohtaan.

”Suomalaisille, karjalaisille ja muille suomalais-ugrilaisille kansoille on hyvin tyypillistä, ettei puhuta sitä kieltä, mitä osataan vähemmän. Uskon, että se johtuu heikentyneestä kulttuuri-identiteetistämme.”

Pyhäjärven matkoilla hän käy lyydinkielisen mummon luona, joka osaa vanhoja lauluja ja loitsuja. Rouva on kertonut esimerkiksi kissan korvan muodoista ja keittiön tavaroista. Näin välitetään nuoremmalle sukupolvelle sellaista erikoissanastoa, joka uhkaa kadota.

”Kieli on tosi tyhjä, jos sitä ei käytetä siinä arkisessa yhteydessä. Mielestäni karjalan tai lyydin kieltä voi oppia parhaiten aidossa ympäristössä, esimerkiksi maataloustöiden lomassa.”