Kirja-arvio: Kun kansanedustaja Arhinmäki heittäytyy jalkapallofanituksen vietäväksi, muuttuu hän samalla syyntakeettomaksi

Kun kansanedustaja Paavo Arhinmäki siirtyy jalkapallon pariin, hän muuttuu syyntakeettomaksi. Välillä vahtimestarien on pideltävä miestä, jos kiinni saavat. Osa kommelluksista päätyy Seiskaan kaiken kansan iloksi.

Urheilukirjat ovat normaalisti aika tylsiä, ellei Kari Hotakainen pääse kirjoittamaan autoista. Katsomon puolelta löytyy monenlaista mielenkiintoista juttua, mutta kansien väliin ne päätyvät kovin harvoin.

Kansainvälinen jalkapallo tarjoaa tietysti herkullisimmat mahdollisuudet. Kun Suomi-poika on paikalla, aina tapahtuu.

Arhinmäki on kannustanut Suomen maajoukkueen esiintymiä noin 30 maassa vakioporukkansa kanssa. Monessa maassa mökä jo tunnistetaan ainakin liputuskulttuurista.

Hän käy lisäksi kotona ja virkamatkoillaan niin monessa ottelussa kuin mahdollista sarjatasosta riippumatta ja Chelsean peleissä tämän tuosta.

Kaveriporukan matkat ovat ymmärrettävästi melko kosteita, vaikka pikkumyöhästymisiä kummempaa ei yleensä satu. Mutta kun eräällä siirtotaipaleella Arhinmäki kertoo ajaneensa vuokrattua pikkubussia, tulee mieleen Juha Vainion laulu: ”...minä olin kuski, kertoo muut!”

Poliitikot joutuvat matkustamaan vähintään kyllikseen. Maajoukkueen huutokuoro on rentoutumista, mutta aina matkailu avartaa.

Moldova-maaottelun sivutuotteena Arhinmäki pääsi vasemmistosuhteillaan tutustumaan Transnistrian FC Sheriffin stadioniin ja harjoitusoloihin. Euroopan köyhimmän kolkan ylpeyden loisto-olot saivat suomalaisministerin nikottelemaan. Siinä vertailussa HJK osoittautui keppikerjäläiseksi.

Transnistria on siis se entisen Moldavian neuvostotasavallan kulmakunta, joka Venäjän tuella kertoo olevansa itsenäinen, vaikka sitä kukaan muu ei tunnusta.

Omalla jalkapallourallaan Arhinmäki pääsi kakkosdivariin asti. Sillä tasolla pitää jo osata enemmän kuin normaalit kyläpalloilijat. Joskus peräti kolme syöttöä menee peräkkäin omille.