Soi, sana kultainen – itsenäisessä Suomessa minulle on rakkainta oma kieli
MT:n joulukalenterin itsenäisyyspäiväluukussa palataan kotiin.
Kuva: Jukka PasonenItsenäisessä Suomessa minulle rakkainta on suomen kieli. Sanat, joilla voin ilmaista syvää rakkautta, vihan vimmaa ja kiroilla mehevästi.
Jos ihmiseltä viedään mahdollisuus puhua ja lukea äidinkieltään, häneltä leikataan juuret ja siivet. Viedään suuri pala identiteettiä ja katkaistaan yhteys omaan kulttuuriin ja historiaan.
Mielestäni me suomea äidinkielenämme puhuvat olemme etuoikeutettuja, koska meitä on vain noin viisi miljoonaa.
Meidän on opeteltava vieraita kieliä, jotta pärjäämme maailmalla. Parhaimmillaan se, että joudumme ilmaisemaan itseämme muuten kuin suomeksi, auttaa meitä asettumaan muiden vieraskielisten asemaan. Ehkä ymmärrämme, millaista on olla ulkopuolinen.
Vietin 1990-luvun puolivälissä yhden lukukauden Arkansasin yliopistossa Yhdysvalloissa.
Yliopistoyhteisö oli tottunut ulkomaalaisiin opiskelijoihin. Suurimmalla osalla amerikkalaisista opiskelijoista ei kuitenkaan ollut taitoa tai edes halua ymmärtää, millaista on ilmaista itseään vieraalla kielellä.
Me sanoja hapuilevat ja kielioppivirheitä tekevät olimme kummajaisia. Jäimme ulkopuolisiksi. Luonnollisesti tukeuduimme toinen toisiimme ja parhaat ystäväni olivat toisia ulkomaalaisia.
Lukuvuosi päättyi aikanaan.
Lentokentän lähtöaula oli tupaten täynnä väkeä odottamassa, että sinivalkoiset siivet vievät meidät Suomeen.
Minut valtasi ensin omituinen, sitten lämmin tunne.
Ymmärsin joka ikisen sanan, mitä ympärilläni puhuttiin. Lähtöaulassa sorisi rakas äidinkieleni.
Vaikka Suomeen oli vielä pitkä matka, minä olin tullut kotiin.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
