Maatilan emännästä tuli kirkon veistäjä – pikkutyttö ihastui rengin tekemään puuhevoseen ja alkoi vuolla sellaisia ennen kuin oppi lukemaan

”Kädet tarttuvat talttaan, vasaraan ja puukkoon, hiekkapaperiin. Ne tarttuvat höylään ja piilukirveeseen.”

Kuvanveistäjä Eva Ryynäsen (1915–2001) kädet tunsivat puun mahdollisuudet, silmät etsivät pölkyissä piilevän, joka halusi tulla esiin hänen käsiensä kautta.

Katja Kärjen (s. 1985) kolmas romaani on väljästi lähdeaineistoa seuraileva fiktio Ryynäsen elämänkaaresta. Maatalon pikkutyttö ihastui rengin vuolemaan pieneen puuhevoseen ja alkoi veistää sellaisia puukolla itse jo ennen kuin oppi lukemaan.

Suvun kannustamana hän hakeutui Ateneumiin taideopiskelijaksi, mutta valmistuttuaan rupesikin maanviljelijän vaimoksi.

Veistämistä hän ei jättänyt. Aikanaan hän sai teoksilleen valtakunnallisen näkyvyyden. Uran kruunuksi syntyi liki sadan hengen kirkko.

Katja Kärki: Evan neljä elämää. 463 s. Bazar 2024  

Romaanin lapsuusjakso ei vielä vakuuta mutta näyttää lähtökohdat: kiintymyksen maaseutuun, kotitilaan ja sen eläimiin.

Ateneumin vuosiin ehdittäessä Kärjen kertojan ääni vahvistuu ja alkaa sulautua saumattomasti kohteeseensa.

Kärki kuvaa maalaiselämän ilakoinnit ja raadannat. Taiteilijan silmin elämä kaikkineen on muhevaa ja värikylläistä.

Kuvanveistäjä näkee puussa hahmoja. Hän vuolee esiin enkeleitä, kurkia, varsoja, kukkaniittyjä. Tai karhun: havupuun tuoksua tavoittelevan kostean kirsun, karhunpyllyn pyöreyden ja yksittäiset viiksikarvat.

Kateelliset kollegat, kummeksuvat kyläläiset ja nirppanokkaiset taidekriitikot eivät tekemisen intohimoa sammuta.

Esikoisromaanissa Jumalan huone (2019) Kärjen kieli ryöpsähteli ronskistikin. Uutuudessa ilmaisu on hioutunut näyttämään alkuvoimaisesta suomalaisuudesta ja luontoyhteydestä nousevan kauneuden janon ja luomisen palon.

Lukukokemus on nautittava. Syntyy vaikutelma että Kärki on kokenut Ryynäsen sielunsisarekseen ja häntä kuvatessaan on voinut avata oman kauneuteen kurottavan mielensä.