Omapäisesti omia teitään kulkevat sukat

Perheemme juniorisukilla on ihan oma elämänsä. Käytössä olevaa paria ei löydy mistään silloin, kun niitä tarvitaan. Yleensä siis, kun pitäisi olla lähdössä jonnekin. Siivotessa niitä löytyy sitten kaikista mahdollisista ja mahdottomista paikoista.

Parittomat sukat kai kuuluvat perhe-elämään samalla lailla kuin uhmaraivarit ja lastentaudit. Perheissä järjestellään parittomille oma säilytyssysteemi. Sitten oma lukunsa ovat perheet, joissa asuu sukkia inhoavia kuten meillä. Silloin sukat luovat arkeen oman lähes koomisen lisäkierteensä.

Sisälle tullessa sukkia inhoavan lapsen riisumisjärjestys on: hanskat, kengät, sukat, sitten vasta pipo ja toppahaalari. Lapsi ei halua olla jumpassa kengät jalassa, koska silloin pitää laittaa myös sukat.

Sukkien omapäiset kulkemiset jatkuvat myös päivähoidossa. Lapsi lähtee aamulla kotoa Hello Kitty -sukat jalassa, mutta tulee kotiin Angry Birdseissä. Roudaan varasukkia tarhaan useammin kuin maitoa ruokakaupasta kotiin.

Sukkien inho on periytyvä piirre. Riisun itsekin sukat mahdollisimman pian kotiin tulon jälkeen. Minun jäljiltäni löytyy villasukkia säännöllisesti ruokapöydän alta, peiton mutkasta ja kylpyhuoneen lattialta. Nytkin pystyn katsetta nostamalla paikallistamaan kahdet villasukat.

Kaikkein hämmentävintä sukkafarssissamme on, että ainoat pyykissä parinsa kadottavat sukat ovat miesten kokoa 43. Meidän muiden sukat menevät kaikista seikkailuistaan huolimatta parillisina koneeseen, eroavat hetkellisesti toisistaan pyykkinarulla ja palautuvat vaatekaappiin jälleen yhdessä.