Terveen elämän perusta on aktiivinen lapsuus – kaiken ei tarvitse olla järjestettyä eikä jokaisen tähdätä huippu-urheilijaksi

Kouluikäisten heikentynyt kunto on herättänyt perusteltua huolta jo pitkään. Peruskoulujen viides- ja kahdeksasluokkalaisten fyysistä toimintakykyä mittaavan Move!-testin tulokset ovat olleet murheellisia jo vuosia, ja vaikka viime syksynä viidesluokkalaisten tyttöjen tulokset olivatkin hienoisesti parantuneet edellisvuodesta, joka kolmannella testiin osallistuneella lapsella ja nuorella fyysinen toimintakyky on huolestuttavan heikko. (MT 28.2.)

Oma lukunsa ovat alueelliset erot. Heikoimmin testeissä pärjäävät maaseudun kasvatit, ja viime vuonna tulokset heikkenivät entisestään. Tämä on melkoisessa ristiriidassa sen kanssa, mitä voisi menneiden vuosikymmenten perusteella ajatella. Pienten kyläkoulujen ja elävien kyläyhteisöjen aikoina lapset liikkuivat ja harrastivat paljon ahkerammin kuin nykyisinä hiljentyneiden kyläyhteisöjen ja autokyydillä hoituvien koulumatkojen aikakautena.

Kyse ei ole vain nykytilanteesta vaan ennen muuta tulevaisuudesta: heikkokuntoisille nuorille on pahimmillaan luvassa monta vuosikymmentä raihnaana, kivuliaana ja terveysongelmaisena aikuisena. Se taas maksetaan lähivuosikymmenien sosiaali- ja terveysmenoina.

Nykyisen ja entisen nuorison välisiin suhteisiin on aina kuulunut oleellisena piirteenä vanhempien sukupolvien päivittely pilalle menneestä nykynuorisosta. Valitettavasti fyysisessä kunnossa nykynuorilla menee paljon huonommin kuin heidän vanhemmillaan. Toinen kysymys sitten on, miten entiset nuoret itse pärjäisivät vastaavissa kuntotesteissä. Älylaitteet ja muut fyysistä kuntoa koettelemattomat vapaa-ajan harrastukset kun vetoavat myös useimpiin niihin aikuisiin, jotka olivat ennen liikunnallisesti vetreitä nuoria. Syytä on myös nykypäivän työelämässä, jota tehdään pääosin istuen ja jota lukemattomat fyysistä rasitusta vähentävät apuvälineet helpottavat.

Aikuisten pitää näyttää itse mallia. Ruokailutottumuksista ja ruokakulttuurikasvatuksesta puhuttaessa korostetaan tavan takaa yhteisten ateriahetkien tärkeyttä. Saman voisi ottaa ohjenuoraksi myös liikuntaan: yhteinen puuhailu ja fyysiset aktiviteetit perheen kesken lisäävät kuin huomaamatta arkiliikunnan määrää. Samalla se varmasti edistää myös sosiaalisia suhteita ja kohentaa mielenterveyttä, niin lasten kuin heidän vanhempiensakin. Kaiken ei tarvitse olla järjestettyä ja kallista eikä kaikkien tarvitse tähdätä kilpauraan ja sen huipulle. Tärkeintä on tavallinen arkinen aktiivisuus.