Perunamaakokeiluja

Perustin tänä keväänä perunapellon. Kuten varmasti moni muukin, ehkä ensimmäistä kertaa elämässään. Kaivoin netistä tietoa lapsuuteni hatarien, savisten mielikuvien tueksi. Tartuin uskolliseen lapiooni, ja tunsin tekeväni merkityksellistä ja tärkeää työtä.

Kaoottinen kevät sai kaipaamaan selkeitä kiinnekohtia. Jotain konkreettista ja pysyvää. Jotain, mihin pystyi itse vaikuttamaan. Siispä käänsin maata saappaat mullassa. Tontilla sopivalta tuntunut kohta oli neljän kannon välissä. Pois kaivamistani juurista muodostui lopulta itseni korkuinen kasa.

Minulla ei ole kuokkaa, joten askartelin lapiolla mielikuvani näköisen läntin. Vasta lukiessani ohjeita pidemmälle ymmärsin, että kohopenkkien olisi kuulunut muodostua kuokalla siemenperunoita maahan peitellessäni. Vakuuttelin itselleni idukkaita käsin istuttaessani, etteivät perunat paljon pahastuisi, vaikka tapa olikin väärä. Juttelin niille kauniisti, ihan hiljaa.

Kävin joka ilta katsomassa piskuista peltoani. Otin ylpeänä kuvan ensimmäisistä, tummanvihreistä, ryppyisistä sirkkalehdistä. Katselin varsien varttumista ja odottelin kukintoja. Muistelin, että kukkien jälkeen saattaisi olla toivoa ensimmäisistä perunannykeröistä.

Muutamaa pian nuhistunutta nuppua lukuun ottamatta kukkia ei kuulunut. Onneksi siinä vaiheessa kesää oli niin paljon kaikkea muuta, etten ehtinyt paljon surra epäonnista maanviljely-­yritelmääni. Tuumasin keksiväni raivatulle alalle sitten ensi kesäksi jotain muuta.

Varret kuitenkin kasvoivat ojennellen lehtiään terhakkaasti kohti aurinkoa. Pottumaani oli tuuhea ja hyvinvoivan näköinen. En voinut vastustaa kiusausta, vaan nostin yhden varren maasta. Sieltä pullahti esiin nyrkkini kokoinen, vaaleapintainen, täydellinen peruna!

Huikea onnistumisen tunne ja riemu riehuivat rinnassani.

Nostin pari vartta, kuopsuttelin innoissani käsin multaa. Reilu kattilallinen perunoita, monta isoa, paljon hyvänkokoisia ja muutama naperopottukin. Maku oli autuas, jopa lapset tykkäsivät.

Koko loppukesän kävin nostamassa mukuloita aina tarvittaessa. Nyt varret alkavat näyttää siltä, että kasvu on hiipunut. Viimeisen sadonkorjuun aika.

Muistojen uumenista nousee tarina suurista nälkävuosista: perunaa perinteisen kaskinauriin lisäksi kasvattamaan uskaltautuneet suomalaiset selvisivät paremmin. Tunnen olevani osa jotain hyvin pitkää ja pysyvää jatkumoa.

Seuraavaksi googletan, mitä ihmettä minun pitäisi tehdä lopulle perunasadolle. Kuivatus? Pesu vai multapinta? Säilytys ilman perunakellaria? Kyllä tämäkin järjestyy jotenkin. Niin asioilla on tapana tehdä.

Kirjoittaja on kotipuutarhurina hieman ailahtelevainen.