Puutarhanhoito opettaa epäonnistumaan – päällimmäiseksi jää kuitenkin ilo

Minusta on kasvanut muutamassa kesässä pienen kotipihan innokas puutarhuri itseni yllätykseksi ja muun perheen iloksi. Tosin sadon syömiseen tykästyneet lapset ovat tainneet olla innostuneempia kuin toistuviin puutarhakauppareissuihin jo kyllästynyt puoliso.

Intoa selittää ehkä se, että olen päättänyt olla ottamatta hommaa liian vakavasti. Kun omat odotukset eivät ole liian korkealla, jokainen kypsä mansikka on ilon aihe, vaikka satoa kerättäisiin mansikka kerrallaan. Lisäksi on ollut ilo huomata, että sadon lisäksi maan kuopiminen antaa paljon muutakin.

Puutarhanhoito opettaa ensinnäkin epäonnistumaan. Piha on loistava paikka epäonnistua: ei haittaa tai vahingoita ketään, jos salaattisadon syövät etanat tai sipulit eivät idä. Pihahommat opettavat sietämään myös epävarmuutta, koska ei voi tietää ennakkoon mikä kasvaa ja mikä ei. Se, että sadon tai kukinnon onnistumiseen vaikuttaa moni itsestä riippumaton seikka, auttaa päästämään irti liiasta kontrollin tarpeesta.

Jokainen epäonnistuminen on tuonut kokemusta, joka auttaa välttämään virheitä seuraavalla kasvukaudella. Virheistä oppiminen ruokkii intoa kokeilla uudelleen. Epäonnistumisten hintakaan ei ole pienellä pihalla ollut paha, jokunen lantti rahaa on ollut ainoa menetys.

Jokainen onnistuminen kannustaa jatkamaan hyviksi havaittujen lajien parissa, mutta myös kokeilemaan uusia. Tein alkuun tietämättömyyksissäni monia aloittelijan virheitä. Täksi kevääksi lueskelin jo vähän neuvoja. Oli todettava, että viisaampi pääsee vähemmällä, kun ottaa ensin selvää asioista.

Päällimmäiseksi tunnelmaksi kesästä puutarhassa jää ilo. Johtui sitten lisääntyneistä taidoistani tai muuten suotuisista olosuhteista, mutta kaikki suorastaan ryöpsähti tänä vuonna. Kirsikoita tuli enemmän kuin koskaan aiemmin, kaikki herukat eivät meinanneet mahtua pakkaseen ja amppelimansikoita syötiin elokuun loppuun asti.  

Puutarhanhoidossa pätee myös sanonta siitä, että nälkä kasvaa syödessä. Meidän pihamme hyötypuutarhaosuus alkoi yhdestä pienestä kasvilaatikosta. Nyt sen rinnalle on tullut toinen laatikko. Ensi kesänä ehkä jo kolmas? Vai pitäisikö sittenkin laittaa kunnon mansikkamaa? Somessa olen ihaillut kotipuutarhurien kasvihuoneita, sellainenkin olisi kiva. Syksyn pimeinä iltoina on hyvää aikaa unelmoida puutarha moneen kertaan uusiksi.

Kärsimättömän hommaahan puutarhan laittaminen ei ole. Valitettavasti. Tänä kesänä opittuja taitoja pääsee hyödyntämään vasta ensi keväänä. Siis monen kuukauden päästä, vaikka sormet syyhyäisivät istuttamaan uusia juttuja just nyt heti.