Jaska Salonen on perustanut Eräkirjallisuus-ryhmän Facebookin ja hän näkee perinteisellä kirjallisuudenlajilla myös äänikirja-potentiaalia – "Mikä on parempi paikka kuunnella eräkirjaa kuin passissa tai kytiksellä"

Jaska Salonen on innokas eräkirjallisuuden harrastaja. Mielenkiinnon kohde syveni entisestään vuosi sitten, kun eräneuvos Juha K. Kairikko lahjoitti Saloselle 400 eräkirjan kokoelman.

Kairikko tunnetaan Metsästäjäliiton pitkäaikaisimpana toiminnanjohtajana, Jahti-lehden päätoimittajana ja ahkerana eräkirjailijana.

"Pitkän keskustelun jälkeen Kairikon kirjat päätyivät minulle ja lupasin lukea ne kaikki. Kirjojen lajittelun jälkeen rakensin kotiini Mäntsälään kirjaston ja perustin kesäkuussa Facebookin Eräkirjallisuus-keskusteluryhmän", Salonen kertoo.

Eräkirjallisuus-ryhmässä käydään keskustelua uusista ja vanhoista eräkirjoista, eräoppaista, eräesitteistä ja erälehdistä. Ryhmässä jaetaan myös lukusuosituksia, vinkkejä ja arvosteluita, mutta mikään kirjojen myynti- ja ostopalsta se ei ole.

Salosta ärsyttää sosiaalisen median repivyys ja vastakkainasettelun luominen. Eräkirjallisuus-ryhmän perustamisella hän haluaa edistää järkevää keskustelua Facebookissa.

"Tämä ryhmä pysyy takuulla siivona paikkana. Heitän pihalle, jos joku rupeaa öyhöttämään."

Salosella on tapana ottaa kuva lukemansa eräkirjan kannesta ja sisällisluettelosta. Hän julkaisee kuvat Facebook-ryhmässä lyhyen esittelyn kera. Hän on tehnyt varauksen Eräkirjallisuus-ryhmän perustamisesta myös Instagramiin.

"Eräkirjallisuus haisee varmaan monien mielestä ummehtuneelta ja vanhalta. Kirjojen kirjoittaminen on nykyään epäseksikästä. Siinä on enemmän rokkenrollia, kun metsästäjä tekee riistan ampumisesta videon sosiaaliseen mediaan."

Jaska Salonen ei ole silti valmis julistamaan kuolemantuomiota eräkirjallisuudelle. Koronaviruspandemian myötä ihmiset ovat viettäneet enemmän aikaa kotona, mikä nostaa perinteisten kirjojen arvoa.

Eräkirjojen lukeminen tarjoaa vaihtelua hektiselle ja aivoja kuormittavalle älypuhelimen selailulle. Etätyön yleistyminen mahdollistaa myös eräkirjojen katselun kesken työpäivän esimerkiksi lounastauolla, Salonen muistuttaa.

Eräkirjallisuuden kultakausi koettiin Suomessa toisen maailmansodan jälkeen. Tuotteliaimpien eräkirjailijoiden aktiivinen kirjoituskausi osui 1960-, 1970- ja 1980-luvulle. Kuva: Kari Salonen

Mikä on eräkirjallisuutta ja miten kirjallisuuden lajilla menee Suomessa? MT haastatteli aiheesta Jaska Salosen lisäksi Suomen Metsästysmuseon asiantuntijoita Riihimäellä.

Erä tarkoittaa riistaa, saalista ja eränkäyntiä sekä metsästys- tai kalastusmatkaa eränkäyntialueelle. Tästä voisi lyhyesti johdatella että eräkirja on kuvaus tehdystä metsästys- tai kalastusmatkasta. Näin määritellään Timo Hyytisen ja Matti Kettusen toimittamassa kirjassa Erä Fennica 1 Suomen eräkirjallisuus vuodelta 1991.

Eräkirjallisuus on luontokirjallisuuden yksi alalajeista ja siinä voi olla matkakirjallisuudenkin piirteitä, Suomen Metsästysmuseon amanuenssi Pekka Allonen toteaa. Usein ne voi laskea myös seikkailukirjoiksi ja sankaritarinoiksi, varsinkin suurpedon pyynnin.

Kalastus on kautta historian ollut aiheena metsästystä harvinaisempi. Jo Kalevalan (1849) runoissa pyydetään myös veden viljaa. Eräkulttuuri on vahvasti esillä jo esimerkiksi J. L. Runebergin Hirvenhiihtäjissä (1832) ja Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä (1870).

"Kiven romaanissa veljekset irtautuvat alkuun sivilisaatiosta ja lähtevät eränkävijöiksi. Luonnon ja kulttuurin välinen jännite on tärkeä teema eräkirjallisuudessa", Allonen sanoo.

Lopulta lukija määrittää sen, mikä on eräkirja. Rajatapaukseksi voi laskea Veikko Huovisen romaanin Lampaansyöjät (1970), jota Allonen pitää parodiana eräretkestä. Sen sijaan Huovisen Havukka-ahon ajattelija (1952) on jo vakavammassa mielessä osittain eräkirja.

Suomen Metsästysmuseon amanuenssin Perttu Materon mukaan luontokirjallisuus muuttuu eräkirjallisuudeksi, kun teokseen sisältyy pyyntitapahtuma.

Eräkirjallisuutta voi verrata sotakirjallisuuteen. Kumpaakaan lajityyppiä ei arvosteta kirjallisuuspiireissä korkealle. Eräkirjallisuus on usein käyttökirjallisuutta eli korviketta varsinaiselle metsästykselle ja kalastukselle. Kuva: Kari Salonen

Suomen ensimmäinen jahtikuvaus sisältyy professori Gabriel Bonsdorffin hämäläisiä pyyntimuotoja esittelevään väitöskirjaan vuodelta 1782, kertoo Metsästysmuseon kirjastonhoitaja Taru Liukkonen.

Metsänhoitaja Onni Wetterhoffia (1835–1892) pidetään ensimmäisenä varsinaisena eräkirjailijana. Wetterhoffia on kutsuttu myös Suomen eräkirjallisuuden Lönnrotiksi.

Suomen tunnetuin eräkirjailija on eittämättä A. E. Järvinen (1891–1963). Erämaan kauneudesta viehättynyt metsänhoitaja ja taidemaalari kirjoitti maalailevia kertomuksia koskemattomista kairoista. Aarne Erkki Järvisen kynästä lähti 21 kaunokirjallista klassikkoteosta ja kirjoilla on myös keräilyarvoa.

Eräkirjallisuuden kultakausi koettiin Suomessa toisen maailmansodan jälkeen, Matero, Liukkonen ja Allonen pohtivat. Tuotteliaimpien eräkirjailijoiden aktiivinen kirjoituskausi osui 1960-, 1970- ja 1980-luvulle. Yrjö Kokkoa ja K. M. Walleniusta seurasivat esimerkiksi Matti Kettunen, Pekka Reinikka ja Seppo Saraspää.

Eräkirjojen maailma on perinteisesti ollut hyvin miehinen. Annikki Kariniemi (1913–1984) oli yksi harvoja erätarinoita kirjoittaneita naisia. Kariniemi oli samalla ensimmäinen Lapissa syntynyt suomenkielinen naiskirjailija.

Pohjoinen luonto ja Lappi ovat innoittaneet eräkirjailijoita enemmän kuin mikään muu alue Suomea, Perttu Matero tuumii. Lisäksi vanhoissa eräkirjoissa tehdään paljon pyyntiretkiä itäiseen Suomeen, Vienaan ja Aunukseen asti.

"Euroopan mittakaavassa eräkirjallisuus on hyvin pohjoismainen ilmiö. Pohjois-Amerikassa on kyllä yhteneväisyyksiä myös suomalaiseen eräkulttuuriin", Matero sanoo.

Moneen suuntaan kurkottaneet Ernest Hemingway ja Jack London ovat laskettavissa myös eräkirjailijoiksi, Allonen pohtii. Norman Macleanin omaelämänkerrallinen pienoisromaani Ja keskellä virtaa joki on puolestaan kirja elämästä ja perhokalastuksesta.

Jaska Salonen (vas.) ei ole valmis julistamaan kuolemantuomiota eräkirjallisuudelle. Koronapandemian myötä ihmiset ovat viettäneet enemmän aikaa kotona, mikä nostaa perinteisten kirjojen arvoa. Pekka Allosen (oik.) mielestä hyvä eräkirja sisältää myös eettistä pohdintaa riistan pyytämisen oikeutuksesta. Keskellä on Suomen Metsästysmuseon kirjastonhoitaja Taru Liukkonen. Kuva: Kari Salonen

Eräkirjoja julkaistaan nykyään paljon omakustanteina tai pienkustantamojen kautta, mikä näkyy Perttu Materon mukaan valitettavasti myös kirjallisessa laadussa. Isot kustantamot eivät näe eräkirjallisuutta enää kovin kannattavana toimintana.

Tämän hetken aktiivisista eräkirjailijoista Matero nostaa esiin ylikiiminkiläisen Kari Kovalaisen ja Kemissä asuvan Jorma Kosken.

Materon mielestä eräkirjallisuutta voi verrata sotakirjallisuuteen. Kumpaakaan lajityyppiä ei arvosteta kirjallisuuspiireissä korkealle. Eräkirjallisuus on usein käyttökirjallisuutta eli korviketta varsinaiselle metsästykselle ja kalastukselle. Omakohtaisuuden vaatimus on sen vuoksi vahvasti läsnä.

"Nuotiotarinaperinne on siirtynyt kirjalliseen muotoon. Eräkirjat ovat kirjoja metsästäjiltä metsästäjille", Jaska Salonen kiteyttää.

Suomen Metsästysmuseon asiantuntijoiden mukaan uudet eräkirjat ovat saaliskeskeisiä, kun aiemmin pyyntitapahtumaa kuvattiin hartaasti. Moderni teknologia, kuten älypuhelimet ja GPS-laitteet, vilkkuvat myös eräkirjallisuudessa. Aseet, tähtäimet ja myös kalastusvälineet ovat parantuneet valtavasti.

Salosen mukaan metsästys on nykyään hyvin suunnitelmallista ja aikataulutettua. Tämä ei voi olla näkymättä myöskään erätarinoiden luonteessa. Koskemattoman luonnon sijaan kirjoissa kuvataan monesti kriittisesti hakkuuaukeita ja metsäautoteitä.

"Aikaisemmin eräaihe tihkui läpi muuhun kirjallisuuteen. Nyt ympäröivä maailma tihkuu enemmän eräkirjallisuuteen", Matero sanoo.

Suomessa on noin 300 000 metsästyksenharrastajaa ja vapaa-ajan kalastajia on hieman alle 1,6 miljoonaa, Luonnonvarakeskus kertoo. Näiden lukujen valossa eräkirjoilla on suuri lukijapotentiaali, Metsästäjäliitossa yhteyspäällikkönä toimiva Jaska Salonen sanoo.

Hän toivoo, että myös nuori metsästäjä- ja kalastajapolvi löytäisi kirjallisuuden lajin. Erätarinoita on vielä niukasti kuunneltavina suosittuina äänikirjoina.

"Toivottavasti kustantajat heräävät siihen, että vanhat erätarinat toimisivat loistavasti äänikirjana. Kun metsästäjä on passissa tai kytiksellä, mikä on parempi paikka kuunnella eräkirjaa", Salonen sanoo.

Juha K. Kairikon tekemä tietokirja Seitsemän vuosikymmentä metsästykselle (1991) on suomalaisen metsästyksen todellinen raamattu. Peräti 1047-sivuisesta Suomen Metsästäjäliiton 70-vuotisjuhlakirjasta on suunnitteilla uusi painos. Jaska Salonen haluaisi tehdä siitä myös äänikirjaversion.

Pekka Allosen mielestä hyvä eräkirja sisältää myös eettistä pohdintaa riistan pyytämisen oikeutuksesta. Jaska Salonen on lukenut viime aikoina kansallisromanttisia eräkirjoja, joissa häntä viehättää ykseys luonnon kanssa.

"Aion toteuttaa vielä sellaisen vanhanajan metsästysretken jonnekin erämaahan. Otan mukaan vain yhden kaverin, koira ja loueen, ja asun viikon metsässä."

Lue lisää: Eräkirjoille on yhä oma lukijakuntansa, mitään suuria massoja kirjoilla ei tavoitella

• Suomen ensimmäinen jahtikuvaus sisältyy Gabriel Bonsdorffin hämäläisiä pyyntimuotoja esittelevään teokseen Afhandling om de allmännaste djurfängen i Tavastland (1782).
• Eräkulttuuri on vahvasti esillä varhaisemmissa kansanrunoissamme. Johan Ludvig Runeberg julkaisi vuonna 1832 kansankuvauksen Elgskyttarne (Hirvenhiihtäjät), jossa kuvataan talonpoikaisyhteisön hirvenajoa. Elias Lönnrotin Kanteletar on metsästysrunojen taidonnäyte vuodelta 1840.
• Kalastus on kautta historian ollut aiheena harvinaisempi, joskin kansalliseepos Kalevalan (1849) runoissa pyydetään myös veden viljaa.
• Suomen ensimmäisenä kaunokirjallisena eräkirjailijana pidetään metsänhoitaja Onni Wetterhoffia (1835–1892). Hämeen läänin metsästysseuran järjestämät susijahdit talvella 1883 olivat innoituksen lähteenä Wetterhoffin ensimmäiselle eräkokoelmalle Från skog och sjö.
• Erätarinoiden kukoistuskausi alkoi vasta aivan 1800-luvun lopulla. Juhani Aho kirjoitti metsästysnovelleja, joita alettiin julkaista Lastuja-sarjassa vuodesta 1891.
• Hermann Kaufmannin kirja Muntra minnen från Mellerstra Tavastland sisältää tiettävästi vanhimman kalastuskertomuksen, jonka aiheena ovat tamperelaiset talvionkijat. 1900-luvun puolella Eliel Wartiainen, Ludvig Munsterhjelm sekä monet muut tunnetut kirjailijat jatkoivat erätarinoiden julkaisemista.
• Metsästyslehdet sisälsivät jahtikuvauksia ensimmäisestä alan lehdestä lähtien, joka oli Alexander Hintzen vuonna 1881 perustama aikakauslehti Sporten, tidskrift för manlig idrott. Ensimmäiset suomenkieliset metsästystä käsittelevät lehdet olivat Uljas – Urheuden ja reippauden puolustaja (1886–1887) ja 1898 perustettu Suomen Urheilulehti.
• Eräkertomukset vakiinnuttivat paikkansa vanhimmassa edelleen ilmestyvässä lehdessä, Metsästyksessä ja Kalastuksessa. Lehden näytenumero ilmestyi vuonna 1911.
• Lähde: Suomen Metsästysmuseo ja Taru Liukkonen.