Viimeinen hymy

Kuorokaveri poistui rivistä aivan yllättäen. Kun kuulimme, ettei hän tulisikaan enää harjoituksiin, sitä oli vaikeaa ymmärtää. Muistinhan ihan selvästi, miten hilpeästi hän edellisellä viikolla hymyili yhteiselle huulenheitollemme nuottikansionsa takaa, sieltä takarivistä.

Hän ei ollut niin suulas höpöttäjä kuin me muut, mutta osasi stemmansa varmasti meitä muita paremmin. Hän oli ryhdikäs ja tarkkaavainen, oikea laulajan perikuva. Hän oli myös aivan terveen näköinen.

Kirjoitin kuoron WhatsApp-ryhmään: ”Hän lähti puukirkon lehteriltä suoraan taivaan kuoroon.”

Kirkkokuorolaisilla on nimittäin vahva luottamus siihen, että a.) taivas on olemassa, ja että b.) taivaassa lauletaan. Kuoron adressiin kirjoitettiin virren värssy: Siell´ kaunis kannel soi / veisaamme virttä uutta.

Kanttorimme sanoi, että pyhäinpäivän ohjelmiston laulamme hänelle. Ja niin me teimme. Huomasimme, että syvästi liikuttuneena ja kosteaa silmänurkissaankin voi laulaa. En ollut ainoa, josta tuntui, että kuorokaveri oli kanssamme. Siellä takarivissä.

Kuorokaverin viimeinen hymy muistutti siitä, miten jokainen kohtaaminen voi olla viimeinen. Hänestä jäi kaikin puolin kaunis muisto. Epämiellyttävinä ajatuksina mieleeni alkoivat tulla monet hetket, jolloin itse en olisi jättänyt muille samaa kokemusta. Pinna on palanut, suusta on tullut möläytyksiä ja harkitsemattomia sanoja, käytös on ollut vain yksinkertaisesti huonoa.

Pystyisiköhän kuorokaverin viimeinen hymy muistuttamaan minua siitä, että a.) hetki seuraavana vastaan tulevan ihmisen kanssa on ainutkertainen ja että b.) tapaaminen voi olla viimeinen?

Tämä on viimeinen kirjoitukseni Hengähdyspaikka-palstalla. Kiitos Maaseudun Tulevaisuudelle kutsusta kirjoittajaksi sekä monille lukijoille mieltä lämmittäneistä viesteistä.

Valmistaudumme jouluun. Juhlimme Hänen syntymäänsä, joka Sanan mukaan oli täynnä armoa ja totuutta. Siunattua jouluaikaa!

Vakaumuksellisella kolumnipaikalla vuorottelevat kirkkoherra Salla Autere, vankilapastori Miika Hynninen, emerituspiispa Kaarlo Kalliala, kirjailija Minna Kettunen ja kirkollisen työn koordinaattori Anni Takko.

Huomasimme, että syvästi liikuttuneena ja kosteaa silmänurkissaankin voi laulaa.