Kirja-arvio: Urho Kekkonen on jonkinlainen kivi Lasse Lehtisen kengässä

Lasse Lehtinen on harvinaisen tuottelias tietokirjailija. Hän on julkaissut vuodesta 1979 lähtien käytännössä kirjan per vuosi, ja 71-vuotiaan miehen tahti vain kiihtyy.

Järkälemäistä Väinö Tanner -elämäkertaa seurasi Risto Volasen kanssa kirjoitettu teos vuoden 1918 sisällissodan synnystä.

Nyt SDP:n entinen kansanedustaja ja europarlamentaarikko on taas lempiaiheensa Urho Kekkosen kimpussa. Lehtisen mukaan häntä vaivaa kirjoittamisen parantumaton syyhy.

Jope Ruonansuu lauloi aikaan levylle: ”Lasse Lehtinen on Lasse Lehtinen. Kaikki tuntee Lasse Lehtisen.”

Syyskuussa julkaistu Minä ja Kekkonen on taattua Lasse Lehtistä. Presidentti Urho Kekkonen on hänelle kuin tarinoiden Faust, joka myi sielunsa Mefistolle eli pirulle. Piru on tietenkin Neuvostoliitto. Lehtisen mukaan Kekkonen päästi venäläiset liikaa iholle, mitä kautta Suomi menetti itsenäisyyttään.

Minä ja Kekkonen on hiukan mahtipontinen ja hämäävä nimi kirjalle, koska Lehtinen on tavannut Kekkosen kahden kesken vain kerran. Presidentti pyysi Lehtisen Tamminiemeen, kun tuore kansanedustaja oli tavannut Pohjois-Korean matkalla maan johtajan Kim Il-Sungin. Lehtinen kertoi Kekkoselle, että Kim oli ainoa rentoutunut mies koko valtakunnassa.

Lehtinen painottaa moneen kertaan, että hänellä ei ole syytä olla kaunainen Kekkoselle. On totta, että Lehtinen ei kilpaillut Kekkosen kanssa vallasta saati samoista naisista, mutta jonkinlainen kivi kengässä UKK on Haluatko miljonääriksi -ohjelman entiselle juontajalle.

Lehtinen ei kykene näkemään Kekkosen politiikassa käytännössä mitään myönteistä.

Kirjan lopussa Lehtinen pohtii kiinnostavasti, olisiko Kekkosen yhteistyöpolitiikan ja Väinö Tannerin taipumattomuuden väliltä voitu löytää kolmas tie Neuvostoliitto-suhteissa. Hän tarjoaa vaihtoehdoksi Paasikiven 1940-luvun politiikkaa.

Paasikiven kilpikonnapuolustuksen jatkuminen kaatui siihen, että turhan monet suomaiset poliitikot ja puolueet rupesivat kilpailemaan venäläisten suosiosta.

Lehtinen on koonnut Minä ja Kekkonen -teokseen vanhojen kirjojensa parhaita paloja. Siksi kirjaa kahlatessa miettii välillä, että hetkinen, mistä tämän tarinan on lukenut aiemmin. Siitä huolimatta yli 500-sivuinen teos on suositeltava hankinta Suomen poliittisen historian harrastajille.

Lehtinen on sujuva ja hauska kirjoittaja, vaikka hänen teesejään ei aina allekirjoittaisikaan.