Kirja-arvio: Tanskalainen Tove Ditlevsen kuvaa kipeää lapsuuttaan muistelmatrilogiansa ensimmäisessä osassa – lähisuvusta paljastuu kaunistelemattomia asioita

Arvokkainta, mitä omistamme, on eletty elämä. Kun koetun merkityksen oivaltaa, siitä syntyy kestävin kirjallisuuskin. Sen todistaa nykyklassikon asemaan nostetun tanskalaisen Tove Ditlevsenin (1917–1976) muistelmatrilogian ensimmäinen osa.

”Lapsuus on pitkä ja kapea kuin arkku eikä siitä pääse pois omin avuin”, hän kirjoittaa.

Teos kattaa ajan noin kuusi­vuotiaasta konfirmaatioon asti. Kööpenhaminassa on niukkaa ja köyhää muillakin. Lapsia läimäytellään ja tytöiltä pyritään ottamaan kuvitelmat pois. Tove oppii salaamaan omansa.

Tovelle sanotaan, että raskaaksi ei voi eikä saa tulla ennen vihkimistä.

Niinpä terävä tyttö kysyy, miten on mahdollista, että isoveli syntyi huhtikuussa, kun vanhempien häät olivat helmikuussa. Äiti selittää, että esikoislapsia odotetaan aina vain kaksi kuukautta.

Kun aikuisten puheisiin ei ole luottamista, Tove kehittyy omissa havainnoissaan. Erilaisena, älykkäänä lapsena selviytyäkseen hän alkaa näytellä tyhmempää kuin on. Hänen johtopäätöksistään ja keinoistaan on kiinnostavaa lukea.

Perhe-elämän lainalaisuudet välittyvät vahvasti. Äidistä, isästä, veljestä ja muusta lähisuvusta piirtyy kaunistelemattomia muotokuvia niukoin, tarkoin vedoin. Ilmaisu tuntuu yllättävän modernilta. Siitä on kiitettävä myös kääntäjää.

Lopputulos on paljas ja kaunis, samaan tapaan kuin turhasta puhdistettu pala jalokiveä on.

Trilogian seuraava osa, Nuoruus, on jo Katriina Huttusella suomennettavana. Tove Ditlevsenista tehdään parhaillaan Tanskassa myös televisiosarjaa. Se pohjautuu omaelämäkerralliseen romaaniin Gift (1971), joka kertoo hänen neljästä avio­liitostaan.

Tove Ditlevsen: Lapsuus. Suomentanut Katriina Huttunen.142 sivua. S&S.