Miksi me suomalaiset valitamme pimeästä ja synkästä vuodenajasta, kun toisella puolella vuotta meillä on kaikki tämä valo ja väri?

Monen vuoden kaukomailla asumisen jälkeen olen lähes lapsenomaisesti ihmetellyt Suomen vuodenaikoja. Syksyn ja talven pimeys oli aivan ällistyttävän pimeää ja sai mielikuvitukseni laukkaamaan pimeyden konkreettisuudesta.

Mutta voi veljet tätä Suomen kevättä! En muistanut, miten kertakaikkisella yltäkylläisyydellä valo lisääntyy ja koko maailma muuttuu.

Joulukuussa olisin mennyt nukkumaan kello neljältä iltapäivällä, kun pimeys viimeistään laskeutui. Nyt en muista mennä nukkumaan lainkaan, kun ei aurinkokaan juuri malta. Huumaannun vihreän eri sävyistä ja tervehdin Pohjois-Afrikasta tulevia muuttolintuja kuin maanmiehiäni.

Olen seurannut tiiviisti, milloin koivuihin puhkeavat lehdet. Oikeastaan olen vähän pelännyt hetkeä, jolloin koivut ovat taas kauniin vihreitä ja valkoisia yhtä aikaa.

Koen tunnetta, jota lapsi syntymäpäivänsä aattona tai minä silloin, kun äitini oli tulossa käymään luonamme Nepalissa: paras on se hetki, kun kaikki kiva on juuri alkamassa eikä yhtäkään hetkeä siitä kivasta ole vielä kulunut. Kun kiva alkaa, samalla osa ajasta alkaa mennä vääjäämättä miinusmerkille.

Vaan näinhän tapahtuu elämässä tälläkin tavallisella hetkellä. Nepalin maanjäristyksen jälkeen ystävät lohduttivat toisiaan lainaten sitaattia ”Huonot uutiset ovat, ettei mikään kestä ikuisesti. Hyvät uutiset ovat, ettei mikään kestä ikuisesti.”

Sanonta muistuttaa siitä, että hyvät ja huonot ajat menevät yhtä lailla ohi. Se muistuttaa, että huonoihin aikoihin ei tarvitse takertua, vaan voi luottaa, että parempaa tulee taas. Se muistuttaa, että hyvistä, onnellisista hetkistä on hyvä pysähtyä nauttimaan, sillä toisessa käänteessä elämä voi tarjota jotakin muuta.

Nyt mietin vilpittömästi, miksi me suomalaiset valitamme niin kovasti pimeästä ja synkästä vuodenajasta, kun toisella puolella vuotta meillä on kaikki tämä valo ja väri! Ehkä siinä säkkipimeydessä ei vaan muista, että kevätkin taas tulee, kunhan vähän jaksaa odottaa. Ihmisen muisti on lyhyt. Lisäksi vuoden päästä on jälleen tämä hetki, ettei yhtään kesäpäivää ole vielä kulunut.

Vakaumuksellisella kolumnipaikalla vuorottelevat seurakuntapastori Salla Autere, vankilapastori Miika Hynninen, piispa Kaarlo Kalliala, kirjailija Minna Kettunen ja kirkollisen työn koordinaattori Anni Takko.

Huumaannun vihreän eri sävyistä ja tervehdin Pohjois-Afrikasta tulevia muuttolintuja kuin maanmiehiäni.