Saija pelasti koiransa joesta mutta putosi itse avantoon – siellä hän riisui ensin takkinsa eikä arvannut, että se pelastaisi hänen henkensä

Oli pimeää ja kello näytti aamukahdeksaa tammikuussa 2021, kun Liedossa asuva Saija Suominen käytti kuusikuukautista kääpiösnautseria Topia aamupissalla.

Äkkiä Suominen huomasi kauhukseen kaulapannan punaisen valon liikkuvan joen jäällä. Aurajoki virtaa talon kohdalla koskena eikä jäädy kunnolla koskaan.

Topi juoksi pitkin poikin jokea hullaantuneena vapaudesta. Rannalla Suominen huitoi, huusi ja houkutteli, kun Topi kävi ihmettelemässä kosken sulia kohtia. Lopulta jää petti pennun alla 15–20 metrin päässä rannasta.

Topi iski etutassut jään pintaan, mutta virta imi pentua jään alle kuin Molokin kita. Suominen toimi selkäytimellä: hän heitti kännykän jäälle ja juoksi avantoon. Siellä hän kiskaisi Topin niskavilloista jään päälle.

Topi ravisteli hetken vettä paksusta turkistaan ja pinkaisi rantaan odottelemaan, että emäntä tulisi perässä.

”Toimin avannossa täysin järkevästi ja voimia säästellen. Riisuin paksun villakangastakin päältäni ja työnsin sen jäälle. Huusin aluksi naapurien ja kodin suuntaan kerran voimakkaasti apua ja ryhdyin rikkomaan jäätä tulosuuntaan.”

Suominen sanoo, että verkkokalvoille on jäänyt ikuiseksi ajoiksi Topin ihmettelevä katse rannalla. Tämä touhusi omiaan ja tiiraili kummissaan, että mitä emäntä möykkää vedessä.

Sen jälkeen Suominen ei muista Topista enää mitään, vaan kaikki keskittyminen meni omaan pelastautumiseen.

Jos Topi oli siellä jossain ja osaisi puhua, näin se kuvailisi asioiden jatkokäänteet.

Kun jää ei enää murtunut, Suominen koetti ponnistaa vedestä pois. Liukkaasta jäästä ei kuitenkaan saanut mitään otetta, ja voimakas virta veti alaspäin imukupin tavoin. Käsivoimista ei tuossa tilanteessa ollut ratkaisevaa apua.

Terävä jää repi puolipukeissa olevaa ihoa rikki kaikkialta, mutta kylmää tai kipua Suominen ei huomannut vedessä lainkaan stressireaktion vuoksi.

”Sain yksinäisen kiven päälle hieman jalkaa, mutta ponnistamaan siitä ei päässyt. Tein kaikkeni, mutta varttitunnin aikana tuli vähitellen varmuus, että tämä oli nyt tässä.”

Hämmennystä seurasi valtavan rauhallinen olo, jollaista hän ei koskaan ollut kokenut. Jossain vaiheessa hän muistaa jopa hymyilleensä tilanteen hulluutta: tuolla on kotini mutta en pääse sinne.

”Poikani nukkui talon piharakennuksessa, mutta sinne tuntui olevan nyt sata kilometriä matkaa.”

Suominen ponnisti vielä kerran. Sillä hetkellä käsi osui jäälle heitettyyn villakangastakkiin, joka ei ihme kyllä liukunut lainkaan. Vettyneenä se oli muuttunut todella raskaaksi ja kenties hieman jäätynyt kiinni lumeen.

Suominen ymmärsi saaneensa viimeisen oljenkorren. Hän keräsi voiman rippeet ja veti naskaliksi muuttuneen takin avulla itsensä vedestä ja kieri rantaan.

Tältä onnettomuuspaikka näytti seuraavana päivänä. Kuva: Saija Suominen

Suominen herätti poikansa, joka hälytti ambulanssin paikalle. Nämä mittasivat ruumiinlämmöksi 34.

Luulisi Topin ottaneen opikseen, mutta vielä mitä. Ilman hihnaa se olisi seuraavana päivänä ollut taas jäällä, eikä järki ole kasvanut edes parissa vuodessa. Niinpä pihan ympäri on ollut pakko rakentaa aita, joka samalla suojelee puutarhaa peuratuhoilta.

Emäntä toteaa, että toimisi itse samoin uudelleen. Erilaisia hätäratkaisuja on mietitty, kuten naskaleiden sijoittamista rantaan. Luultavasti ne eivät olisi oikealla kohdalla tosi paikassa.

”Mieheni sanoi kerran, että voisitko sinä seuraavalla kerralla antaa koiran hukkua. Seurasi hetken hiljaisuus ja sitten mieheni vastasi itse, että ’et sinä voi’”.

Edes herkut eivät pidättele herkkusuuta, kun vietit vievät. Kuva: Saija Suominen