Salpausselkien vaikutusalueella Suomusjärvellä Varesjoki virtaa purona pitkin mutkittelevaa uomaa. Ympärillä on vanhaa ja tiheää kuusimetsää, elävää ja lahoavaa puuta rinnakkain.
Tänne luontokuvaajana ja kirjailijana pitkän uran tehnyt Heikki Willamo asteli ensimmäisen kerran 1980-luvun loppupuolella.
”Tämä on yksi niistä paikoista, joissa viihdyn ja jossa voi vielä kokea vanhan metsän tunnelmaa. Täällä pesii yksi lempilinnuistani, pohjantikka. Se kertoo, että alueella on paljon vanhaa kuollutta kuusta”, Willamo kertoo.
Vuosien kuluessa Willamon kamera ja kynä ovat tallentaneet lukuisia kuvia ja tarinoita suomalaisesta luonnosta. Usein kuvausmatkat ovat suuntautuneet lähialueille.
Eksoottisten kohteiden sijaan tunnelma ja tarina ovat olleet kantavana ajatuksena.
Viimeisin kirja, Metsä minussa, on takautuva katsaus Willamon kuviin ja tarinoihin. Syyskuun alussa ilmestynyttä kirjaansa varten Willamo oli päättänyt rajoittaa kuvaamisensa rauhoitettuihin metsiin 30 kilometrin säteelle kodistaan Karjalohjalta.
Willamon tummat, mustavalkoiset valokuvat näyttävät metsän, jollaista ei enää ole olemassa. Kuvissa hakkuuaukeat näkyvät heijastuksina metsäneläinten silmistä.
”Pikkuhiljaa monimuotoisuuden häviämiseen on havahduttu, ja asiasta on ryhdytty kunnolla keskustelemaan. Pölyttäjien katoaminen on jo ollut merkittävää ja voi pahimmillaan romahduttaa suuren osan maailman ruokataloudesta.”
”Ylipäätään, mitä köyhemmäksi lajien kirjo menee, sitä vaikeampaa meidän ihmisten on täällä maapallolla elää. Vaikka olemme kaikkien muiden maailman valtioiden kanssa sitoutuneet pysäyttämään monimuotoisuuden katoamisen, emme ole muiden tavoin tehneet asian eteen juuri mitään.”
Salon Suomusjärvellä Varesjoen purouomaa ympäröivä kuusimetsä on saanut olla rauhassa pitkään. Ihmisen jälkiä ei ole juuri havaittavissa. Valtava vanha haapa kurottaa korkealle kuusien keskeltä. Kuollessaan se tarjoaa elinpaikan lukemattomille pieneliöille vuosikymmeniksi.
”Monimuotoisuuden säilyttämisen puolesta puhuminen on vaikeata tällaisissa metsissä. Kyse on enimmäkseen hyönteisistä, selkärangattomista ja pikkueläimistä, joita kukaan ei koskaan näe, sammalista, joita kukaan ei tunnista sekä sienistä, joita ei voi syödä. Sympaattiset norpat ja pandat ovat tässä mielessä paljon helpompia kohteita”, Willamo toteaa.
Ensimmäisen kameransa Willamo sai isältään, ja teini-ikäisenä hän kuvasi lintuja lähinnä omaksi ilokseen.
Willamo opiskeli biologiaa Ruotsissa ja muutti takaisin Suomeen vuonna 1983. Palattuaan hän mietti, mitä alkaisi tehdä työkseen.
”Kynä on kuitenkin aina pysynyt hyvin hallussa, ja kuvia oli varastossa. Ajattelin, että ostan vähän miettimisaikaa tekemällä juttuja lehteen. Se kuitenkin lähti menemään niin hyvin, että sillä tiellä olen tavallaan edelleenkin.”
Pirkka-lehteen Willamo kirjoitti kolumneja yhtäjaksoisesti 23 vuoden ajan. ”Jos se ei Suomen ennätys ole, niin ainakin hyvin lähellä”, Willamo naurahtaa.
Ammattimaisen valokuvaamisen alkuun auttoi sattuma.
Pikkunisäkkäitä ei ollut Suomessa kukaan paljon kuvannut. Willamo päätti ryhtyä tallentamaan niitä filmille mökillään Karjalohjalla, lähellä nykyistä asuinpaikkaansa.
Samaan aikaan oli tekeillä Suomen eläimet -kirjasarjan osa nisäkkäistä. Willamo kävi tarjoamassa mökillä syntyneitä kuvia kustantajalle ja niistä kiinnostuttiin.
Se oli alkusysäys pitkälle uralle. Pikkunisäkkäiden jälkeen Willamo kuvasi hyönteisiä sarjan neljänteen osaan, ja töitä riitti mukavasti muutamaksi vuodeksi.
Yli kolme vuosikymmentä luontokuvaajana on näyttänyt Willamolle, kuinka metsät ja maisema ovat muuttuneet. Willamon mukaan oleellista on, kuinka suhtaudumme talousmetsiin.
Etelä-Suomessa oikeaa luonnontilaista ja monimuotoista metsää on enää vain kapeina kaistaleina, joiden läpi kävelee parhaimmillaankin muutamassa kymmenessä minuutissa.
Nykymetsät palvelevat Willamon mielestä teollisuuden rattaita, joille metsät näyttäytyvät puuviljelminä ja raaka-aineena.
Jatkuvan kasvatuksen malli suojaisi tärkeiden pieneliöiden menestymistä, eivätkä monien lajien kannalta merkittävät korpi- ja puronotkelmat katoaisi tyystin, Willamo sanoo.
”Parempaan suuntaan on menty, mutta on selvää, että isot laivat kääntyvät hitaasti.”
Sielunmaisema, myytit ja menneiden aikojen ihmisten uskomukset metsistä ja eläimistä nousevat esille useaan kertaan Willamon puheissa.
Vuosituhannen alussa hän seurasi hirviperhettä Länsi-Uudenmaan metsissä Hirven klaani -kirjaansa varten. Kuukausien aikana hirvet tottuivat perässä kulkevaan valokuvaajaan.
Luottamuksen saavuttaminen villieläimeen on ollut uran mieleenpainuvimpia hetkiä.
”Hirvet pysähtyivät päivälevolle ja päätin itsekin ummistaa hetkeksi silmäni lähellä olleeseen vanhaan hirven makuukuoppaan. En tiedä, kauanko olin ehtinyt nukkua, kun heräsin tunteeseen, että joku tuijottaa minua. Aukaisin silmäni ja näin, että hirvet olivat jalkeilla. Yksi hirvistä tuijotti minua, ikään kuin odottaen minua jatkamaan matkaa heidän kanssaan.”
