

Eräänä päivänä kymmenen vuotta sitten Hannu S. Laine lähti kyttäämään supikoiria lähellä kotiaan sijaitsevaan jahtitorniin. Jokin meni kuitenkin pahasti pieleen ja Laine mätkähti neljä metrin matkan tornista maahan.
Sen tarkempia muistikuvia hänellä itsellään ei putoamisesta ole.
Heti tajun palauduttua Laine kuitenkin tiesi, että nyt oli käynyt pahasti. Hän sai soitettua veljelleen, joka johdatteli paikalle ambulanssin.
Laineen ensimmäiset tuntemukset olivat oikeat. Tampereella Laineen leikannut lääkäri tokaisi ensimmäisenä leikkauksen jälkeen, että miehen on turha kuvitella, että hän enää kävelisi.
Viimeistään tuolloin kävi selväksi, että Laineen selkäydin oli vahingoittunut ja hän oli pudotuksessa halvaantunut vyötäröstä alaspäin.
”Yön hiljaisina hetkinä sairaalassa ollessani mietin, että kanootti- tai ratsastusvaeltaminen ei enää onnistuisi. Tiesin, että myös 41 vuoden katkeamaton sarja Finlandia-hiihtoja päättyisi onnettomuuteen lopullisesti. Jäljelle jäi kuitenkin metsästäminen ja ampuminen. Aloin heti miettiä erilaisia sovelluksia, jotta pystyn jatkamaan harrastusta sairaalasta päästyäni”, hän muistelee vaikeimpia aikoja.
Kuntoutuksessa Laine opetteli pyörätuolin käyttöä ja siihen siirtymistä sekä lukuisia muita selkäydinvammaisten erityistaitoja. Laine kehuu vuolaasti Tampereen yliopistollisen sairaalan TAYS:n neurologisen kuntoutuskeskuksen henkilökuntaa ja etenkin siellä työskennellyttä fysioterapeuttia.
Fysioterapeutti toi uskoa ja toivoa siihen, että pyörätuolilla liikkuminen tulee onnistumaan, mutta samalla hän haastoi potilaansa jatkuvasti yrittämään parhaimpansa.
”Hän kertoi, että pyörätuolin käyttö on tekniikkalaji, joka pitää opetella. Ainoastaan rappusia mentäessä voimaa pitäisi olla enemmän kuin mitä minulla tällä iällä on, muualla pärjään kuitenkin.”
Apuna toipumisessa oli myös mustasävyinen huumori.
Kuntoutuksen ja harjoittelun myötä Laine pääsi takaisin myös metsästyksen pariin. Hän kertoo, että ensimmäisen rusakon ampuminen pyörätuolista kuusi kuukautta vammautumisen jälkeen oli henkisesti iso juttu.
Sittemmin saaliiksi on tullut myös peuroja ja hirviä.
”Metsästys on oikeastaan erittäin vammaisystävällinen laji, jos kädet ja ylävartalo toimivat normaalisti. Toki paljon riippuu vamman laadusta, mitä pystyy tekemään. Itse olen suunnitellut ja teettänyt itselleni erilaisia apuvälineitä, jotta pääsen metsälle.”
78-vuotias.
Asuu Hausjärvellä Kanta-Hämeessä.
Työskennellyt liikkeenjohdon konsulttina, nykyisin eläkkeellä.
Hankki metsästyskortin vuonna 1962 ja on harrastanut metsästystä yli 60 vuotta.
Julkaissut tänä vuonna kirjan suomalaisen metsästyksen tulevaisuudesta.
Toiminut aktiivisesti erilaisissa riistahallinnon luottamustehtävissä. Toimi esimerkiksi Suomen valtakunnallisen riistaneuvoston puheenjohtajana useita vuosia aina vuoteen 2017 saakka.
Laineen käytössä on koppimönkkäri, johon on lisätty erilaisia lisävarusteita. Niiden avulla mies pääsee nousemaan tuolista mönkijän kyytiin ja saa otettua pyörätuolinkin mukaan.
Laine pohdiskelee, että koppimönkijän ainoa huono puoli on se, että ampumasektori sen suojista jää suppeaksi.
”Jos saaliseläin jää siihen sektoriin, johon en pysty ampumaan, sitten vain seuraan eläimen touhuja”, Laine naurahtaa.

Metsästäjä ei normaalisti saa ampua moottoriajoneuvosta tai sen suojasta, mutta vaikeasti vammaisella on tähän lainsäädännön takaama oikeus.
”Harva tietää sitäkään, että vakavasti vammaisen ei tarvitse pyytää erikseen maanomistajan lupaa kulkeakseen maanomistajan mailla moottoriajoneuvolla.”
”Metsästys on oikeastaan erittäin vammaisystävällinen laji.” Hannu S. Laine
Myös ampumaradoille pääsee hyvin apuvälineillä, ja esimerkiksi hirvikokeen Laine saa suorittaa ampumaradalla suoraan ajoneuvosta.
”Metsässä liikkumista edellyttävät metsästysmuodot eivät enää onnistu, mutta pääsen kuitenkin metsälle”, Laine myhäilee tyytyväisenä.
Lajeina ovat ensi sijassa kyttäysmetsästys ja ajometsästyksessä passimiehen rooli. Laine kertoo, että erityisjärjestelyin hän on päässyt metsästämään myös sorsalintuja kosteikon reunaan ja kyyhkyjä peltojen reunoille.
”Onneksi on hyviä ystäviä, jotka auttavat silloin kun apua tarvitsen. Esimerkiksi jänistä suuremman riistan käsittelyssä en pärjää. Tämä tarkoittaa sitä, että aina metsälle lähtiessä pitää varmistaa, että saatavilla on joku, joka voi auttaa suolistamisessa ja nylkemisessä.”
”Toisaalta, niinhän sitä sanotaan laulussakin, että kun menee huonosti, silloin ystävyys punnitaan”, Laine toteaa kiitollisena.
Laine on kirjoittanut sitten myös kirjan, joka julkaistiin toukokuussa. Teoksen aiheena on suomalaisen metsästyksen tulevaisuus.
Laine kertoo kirjassa yleistajuisesti ja ytimekkäästi, millaista metsästys on Suomessa nykyään ja minkälaisen kehityskulun kautta nykytilanteeseen on tultu. Hän myös hahmottelee, miten metsästysharrastus todennäköisesti on muuttumassa tulevaisuudessa.
Aivan kuten omassa elämässään Hannu S. Laine ei näe metsästyksen tulevaisuudessa mahdottomia esteitä, vaan lähinnä hidasteita, jotka vaativat ylittämistä.
”Jos lainsäädäntö ei mene aivan ranttaliksi, niin metsästyksellä ei ole hätää. Olen luonteeltani optimisti”, Laine kiteyttää.
Se on helppo uskoa.