Eräs tavallinen tapa esittää maanviljelijä uutiskuvissa on viedä hänet pellon keskelle esittelemään senhetkistä kasvutilannetta. Maaseudun Tulevaisuuden arkistokuva on Janakkalasta vuodelta 2020. Kuva: Kari Salonen
Maanviljelijää on kuvattu menneen maailman tapaan jo toissa vuosisadalla ‒ Taustalla käsitys maaseudusta pysähtyneenä paikkana, joka ei saisi muuttua
Tutkija kehottaa haastamaan luutuneita tapoja kuvata maanviljelijä aina samalla tavalla, eli peltonsa laidalla.Tilaajalle
Maanviljelijä Jaakko Kesseli teki kylvöjä Kurkijoella Laatokan Karjalassa 1930-luvulla. Kuva: Pekka KyytinenFlanellipaita, farkkuhaalarit, olkihattu ja talikko. Tai pellavapaita, sarkahousut, hevonen ja sirppi. Yksinkertainen Google-haku osoittaa, että käsitys maanviljelijän ulkonäöstä on joko sarjakuvamainen tai vanhanaikainen.
Suomalaisen maaseudun esittämisen tavat juontavat juurensa 1800-luvulle ja kansallisromantiikan aikaan, kertoo taidehistorian tutkija Antti Vallius Jyväskylän yliopistosta.
”Maatalousyrittäjien omat julkaisut ovat tietenkin asia erikseen. Mutta se, miten maaseutua ylipäätään ja suurelle yleisölle esitetään, kääntyy herkästi historian ja nostalgian puolelle.”
Maaseudun idyllisoimisella on pitkät juuret, jotka ulottuvat toissa vuosisadalle. 1800-luvun kuvataiteen suuret nimet, kuten Akseli Gallen-Kallela, Pekka Halonen ja Eero Järnefelt, kävivät hakemassa oppia Pariisista, jossa vallalla olivat kansakunnan ytimeen pyrkineet suuntaukset.
Aidointa ja alkuperäisintä Suomea etsittiin maaseudulta, mutta esittämistapaa haettiin mieluummin edeltäviltä vuosikymmeniltä kuin alati kehittyvästä nykyajasta. Esimerkiksi Järnefelt maalasi kuuluisan kaskiaiheisen maalauksensa Raatajat rahanalaiset 1890-luvulla, jolloin kaskiviljelyä harjoitettiin enää hyvin pienessä määrin.
Arkaisoivaa, eli vanhanaikaista jäljittelevää, maaseudun esittämistä harrastetaan vielä tänäkin päivänä, mutta sotien jälkeisellä jälleenrakennuskaudella sen rinnalle tuli myös kehittyneempää maaseutua esittäneitä kuvateemoja. Uusinta teknologiaa esittelevillä kuvilla haluttiin osoittaa, että sodan runtelema kansa pystyy nousemaan entistä parempaan tulevaisuuteen.
1960-luku toi mukanaan suuren yhteiskunnallisen rakennemuutoksen, ja seuraavalla vuosikymmenellä Suomi olikin jo muuttunut maatalousyhteiskunnasta teolliseksi yhteiskunnaksi, jonka väestöstä yli puolet asui kaupungeissa. Tilakokojen kasvu ja maatalouden koneellistuminen kuitenkin istui huonosti ajatukseen puhtoisesta maaseudusta, joten maatalouteen liittyvä kuvasto jämähti sotien jälkeiseen pientilojen aikaan, tiivistää Vallius.
Kulttuuriimme on siis sisäänrakennettu ajatus puhtaasta, viattomasta maaseudusta sekä turmiollisesta, teollisesta kaupungista, pohtii tutkijatohtori Maria Vanha-Similä Jyväskylän yliopiston Minun maaseutuni -hankkeesta. Idyllisointi on istuttanut ihmisten verkkokalvoille tiiviisti kuvia pienimuotoisesta maataloudesta, joka ei ole ollut kannattavaa vuosikymmeniin.
Ihmisten käsitys maataloudesta saattaa suodattua stereotyyppisten esitystapojen läpi hämmentävälläkin tavalla, Vanha-Similä huomauttaa. Hän antaa tuoreen esimerkin: heinäkuussa hän julkaisi 1960-luvun heinätöitä koskevan muistitietotekstin Minun maaseutuni -projektin sivulla. Tekstin yhteydessä julkaistu, vuonna 1963 otettu kuva Massey Ferguson -traktorista herätti keskustelua ja kommentointia, vaikka muistitietotekstikin mainitsi nimenomaan traktorin käytön heinätöissä.
”Kommentoinnissa oli kiinnostavaa erityisesti se, että monien mielestä hevosella tehdyt heinätyöt olivat sitä oikeaa laatua.”
Historian suurissa murroskohdissa, kuten 1960-luvun yhteiskunnallisissa mullistuksissa, tukeudutaan Valliuksen mukaan helposti mieluusti menneeseen. Maaseudun idyllisointi sai lisää pontta ympäristöliikkeen noususta, sillä mitä enemmän Suomi kaupungistui, sitä enemmän maaseutu nähtiin turvapaikkana kaupungin liasta, melusta ja hälystä.
Jos nykyaikana katsoo kuvaa talikko kädessä seisovasta flanellipaitaisesta viljelijästä, kuvaa voi lukea kahdella tapaa, kertoo Lapin yliopiston kuvallisen viestinnän yliopistonlehtori Mari Mäkiranta.
Ensinnäkin kuva viittaa vanhahtaneeseen mielikuvaan siitä, että maaseutu olisi pysähtynyt tai jopa jälkeenjäänyt alue. Toisaalta mennyttä maailmaa henkivä kuvasto viittaa myös ajatukseen siitä, ettei maaseutu saisikaan muuttua, sillä se tarjoaa mahdollisuuden yksinkertaiseen elämään ja hyppäämiseen oravanpyörästä.
Esimerkiksi Ylellä esitetty lifestyle-ohjelma Tanskalainen maajussi -sarja esittelee tanskalaisen viljelijän Frank Erichsenin ponnisteluja kohti omavaraista elämää.
”Maaseutu tarjoaa sarjalle kulissin ja päähenkilöille mahdollisuuden oman, ekologisen elämäntavan toteuttamiseen”, Mäkiranta tiivistää.
”Kehonkieli on sitä jatkumoa, että kovaa työtä on tehty ja työn saavutuksista ollaan ylpeitä.”
Jos maanviljelijään törmää nykyään uutiskuvissa, eräs usein toistuva esittämisen tapa on viedä viljelijä peltonsa laidalle esittelemään viljelysten senhetkistä kasvutilannetta. Tämä koskee paitsi uutiskuvia ylipäätään, myös esimerkiksi Maaseudun Tulevaisuuden kuvia.
Vallius näkee uutiskuvien tavassa esittää viljelijöitä yhtäläisyyksiä sotien jälkeisen jälleenrakennusajan kuvastoon.
”Kehonkieli on sitä jatkumoa, että kovaa työtä on tehty ja työn saavutuksista ollaan ylpeitä. Kuvasto on paitsi isänmaallista, myös hyvin sukupuolittunutta, sillä nykypäivänkin kuvissa pellon laidalla on yleensä mies.”
Vanha-Similä pohtii, että maatiloilta otetaan harvoin aivan puhtaita uutiskuvia, joissa kuvaaja nappaa otoksen yllättäen. Tähän on monia syitä, kuten se, että viljelijän työpaikka on usein myös hänen kotinsa, eli kotirauhan piirissä. Lisäksi hygieniamääräykset asettavat rajoitteita sille, missä etenkin eläintiloilla voi kuvata.
Kyse on myös työn rutiineista, joihin kiireissä tukeudutaan, Vanha-Similä pohtii. Jos tuhat edellistäkin viljelijää on kuvattu pellonlaidalla, miksi seuraavan kohdalla tehtäisiin poikkeus.
Jos taas viljelijä poikkeaa jollain tapaa muotista esimerkiksi siksi, että hänellä on toinenkin ammatti tai erikoinen harrastus, hänet esitetään herkästi tämän poikkeuksellisen ominaisuutensa kautta, Vanha-Similä huomauttaa.
"Kaikenlaisia luutuneita tapoja kannattaisi tuulettaa ja kysyä, tehdäänkö tämä nyt näin vain siksi, että ennenkin on tehty”, Vanha-Similä tiivistää.
Vanha-Similä on omassa maatalouden visuaalisuutta käsittelevässä tutkimuksessaan keskittynyt erityisesti siihen, millaisena maanviljelijät itse haluavat tulla nähdyiksi. Työskennellessään Suomen maatalousmuseo Sarassa hän toteutti Ammuu! Karjatilan elämää -nimisen valokuvakilpailun vuonna 2020.
Ammuu!-kilpailuun ei tullut perinteisiä mies pellonreunalla -kuvia, vaan kilpailuun osallistuivat erityisesti karjatilojen naiset, jotka kuvasivat omaa työ- ja elinympäristöään haluamallaan tavalla.
Vain muutama iäkkäämmistä osallistujista tituleerasi itseään emännäksi, mutta kaikki alle 50-vuotiaat osallistujat määrittelivät itsensä maatalousyrittäjäksi, maanviljelijäksi tai maidontuottajaksi ja osa lisäsi titteleihinsä myös agronomin tai agrologin.
”Se, miten karjatilojen naiset halusivat tulla nähdyksi, liittyi vahvasti siihen, että he ovat oman alansa osaavia ammattilaisia. Naisilla on pitkä historia karjan kanssa työskentelystä, mutta silti maatalous helposti mielletään melko miehiseksi alaksi”, Vanha-Similä kertoo.
Maaseudulla elävä, ruumiillista työtä tekevä mies on jonkinlainen suomalaisuuden arkkityyppi, pohtii Mäkiranta. Kuvasto istuu tiukassa, ja sen jatkoksi sujahtavat helposti esimerkiksi uutiset, joissa kerrotaan korkeakoulukaupunkien vetävän naisia ja miesten jäävän maaseudulle.
Maanviljelijä Otto Pesonen lukee Maaseudun Tulevaisuutta päiväämättömässä valokuvassa. Kuvan toisen henkilön nimeä ei ole kirjoitettu muistiin. Kuva: MuseovirastoMaaseudulle tarvittaisiin vaihtoehtoisia esittämisen tapoja Mäkirannan mukaan siksikin, että maaseudun ja kaupungin välinen raja on nykyään huokoinen. Maaseudulla asuvat käyvät töissä kaupungeissa ja toisinpäin, eikä etätyö edes katso paikkaa. Talviasuttavien mökkien suosio kertoo omaa kieltään siitä, että ihmiset elävät mieluusti monipaikkaisesti.
Lisäksi ajatus maaseudusta takapajulana on aikansa elänyt, sillä internetin ansiosta samat uutiset, trendit, ilmiöt ja vaikutteet ovat yhtä nopeasti kaikkien saavutettavissa.
”Ei meidän kannata esittää mitään Piippolan vaari -meininkiä, sillä se ei vastaa todellisuutta.”
Viljelijöiden ja muiden ihmisten välille on siis turha vetää rajaa, muistuttaa yhteiskuntasuhde- ja vastuullisuusjohtaja Suvi Anttila Pro Agria Keskusten Liitosta.
”Viljelijät ovat fiksuja ihmisiä, jotka seuraavat aikaansa ihan siksikin, että viljelijän pitää olla melkoinen moniosaaja, jolla on uusin tekniikka ja data hallussa arjessa.”
Harvassa ammatissa pitää olla niin monitaitoinen, että hallitsee varsinaisen työnsä lisäksi koneet, laitteet, taloudenhallinnan, verotuksen, muuttuvan tukipolitiikan sekä tieto- ja viestintätekniikan, lisää Maataousyrittäjien eläkelaitos Melan henkilöstö- ja viestintäpäällikkö Minna Gardemeister.
”Mitä useampi on menettänyt kosketuspinnan maaseutuun, sitä tärkeämpää on viestiä siitä, millaista nykypäivän maatalousyrittäjyys on.”
Pro Agrialla on Anttilan mukaan linjattu, että heidän kaikessa heidän viestinnässään maatalous pitää esittää ammatillisesti oikein. Olipa kyse ihmisistä, eläimistä, kasveista, koneista tai rakennuksista, kaikessa kuvamateriaalissa on oikeita viljelijöitä oikeissa töissä.
”Ei meidän kannata esittää mitään Piippolan vaari -meininkiä, sillä se ei vastaa todellisuutta.”
Anttila näkee Pro Agrian viestinnällä kaksi roolia. Maatalousyrittäjille suunattu viestintä on vahvasti ammatillista, mutta samalla Pro Agria luo omalta osaltaan suurelle yleisölle käsitystä viljelijän työstä.
”Mielestäni jokaisella on oma mahdollisuutensa vaikuttaa, ja meillä on mahdollisuus vaikuttaa siihen, millainen käsitys ihmisillä on ruuan tuotannosta ja siitä, että ruuan tuottaa oikea ihminen, eli viljelijä. Eikä viljelijälle tietenkään ole mitään muottia, kuten ei muillekaan ihmisille.”
Gardemeister painottaa, ettei Melan kuvallisissa aineistossa stailata ihmisiä tai tuotantotiloja. Elinkeino on tarkoitus esittää todenmukaisena ja samalla elinvoimaisena.
”Viljelijän työ on raskasta ja vaativaa ja ala kamppailee kustannuskriisin kanssa, mutta samalla ruokaturvan merkitys on tässä maailmanpoliittisessa tilanteessa noussut aivan uudella tavalla esille. Mielestäni esimerkiksi nuoria yrittäjiä esittelemällä pystymme viestimään, että ala katsoo tulevaisuuteen.”
Gardemeister muistuttaa, että maaseudun elinkeinokirjo on laaja.
”Maaseudulla on valtava merkitys koko Suomen mittakaavassa, joten ei ole yhdentekevää, miten maaseutua ympäristönä esitetään. Meillä lähtökohtana on aidon arjen kuvaaminen ja ihmisläheisyys.”
Vuonna 1959 apilaa korjattiin Ruotsinkylässä Tuusulassa. Kuva: Voutilainen ErkkiLue myös:
- Osaston luetuimmat
