Peruskoulun romuttanut kehitys on käännettävä ja virheet korjattava

Antti Lindtman kirjoitti jengiongelmista (MT 16.11.). Lindtman oli kymmenvuotias, kun Lipposen hallitus aloitti koulumuutokset, joten hän on alkuvirheisiin syytön.

Lindtman unohtaa kirjoituksessaan erityisopetuksen joko ajattelemattomuuttaan tai tahallaan. Hän luettelee aivan kuin uusina asioina ankkuritoiminnan, sosiaalityön ja rangaistukset.

Poikkihallinnollisia ”keskustelukerhoja” on ollut kauan. Koska ne ovat niin etäällä kohteistaan, ei siitä mitään valmista ole tullut. Etäohjailu ei ollenkaan sovi arkimaailmaan.

Oppivelvollisuusikäiset tavoittaisi koulusta. Kun erityisopetuksen yksiköt toimivat tehokkaasti, vahvaa tukea on monien saatavilla. Tarvittaisiin takaisin vankat toimivat struktuurit, jotka kokoomuksen ja SDP:n koalitio rytinällä hajotti ruohonjuuritason palautteesta piittaamatta. Malli tuli Amerikasta: kampuksia piti saada, ja toimitusjohtajia. Ruotsi oli tässäkin meitä ”edellä” ja ”vapaata” piti olla lasten olo.

Onko suurissa nykylaitoksissa mahdollista vastata yksilön tarpeisiin, kun päätavoitteena on ollut inkluusio? Näissä mammuteissa, joihin keskittämispolitiikka on johtanut, yksilöiden tarvitsema huolenpito ja tarkka huomioiminen jäävät hyvinkin heikoiksi.

Väitän, että inkluusio lanseerattiin ainoastaan verhoksi säästöille. Rahat on ohjattu 1990-luvulta alkaen muualle.

Eritystä tukea tarvitsevilta oli helppo leikata. Sekoitettiin erilaiset tukea tarvitsevat yhdeksi joukkioksi. Hämättiin uskomaan, että saavutetaan tasa-arvoa ja onnellisuutta. Onko näin käynyt?

Ei ole. On saatu aikaan ongelmia.

Maahanmuutto ja urbanisaatio ovat lisänneet hallitsemattomuutta eikä välttämättömään kotouttamiseen ole rahaa eikä osaavia tekijöitä.

Eduskunnan on ryhdyttävä toimeen, että rahan takia hajotetut rakenteet kootaan uudestaan ja niitä vahvistetaan. Sosiaalitoimesta pitää saada koululle päivittäinen työkaveri.

Tehdään kokonaisuuksia, joissa arjessa kohdataan yksilöt yksilöinä eikä numeroina johtajien it-ohjelmissa.