Suomen apinat – ja monta muuta muistoa, niin unohdettua kuin mielessä elävää

Bussia odotellessamme katselimme poikani kanssa puissa kiipeileviä oravia, jotka hyppivät ketterästi puusta puuhun. ”Nuohan ovat kuin apinoita”, totesi poikani ”Oravat ovat Suomen apinoita.”

Sama poika mietti muutama päivä tuon pohdinnan jälkeen, miten suomalainen suomaisema on monella tavalla maisemana samanlainen kuin aavikko.

Pysähdyn aina näihin muistoihin, sillä pelkään päivää, jolloin pidämme kaikkea Suomessa olevaa itsestäänselvyytenä ja alamme ”riidellä ruisleipämerkeistä”, kuten eräs kollega Etiopiassa kerran leikkisästi varoitti suomalaistumisen tapahtuvan. Muistankin lähes joka ilta esimerkiksi tiskikonetta täyttäessäni olla siitä kiitollinen. Ah, viisihenkisen perheen elämä ilman tiskikonetta on kauheaa.

Olisi hyvä osata kääntää muistot positiiviseksi voimavaraksi, joka tuo voimaa ja kiitollisuutta tähän päivään, mutta ei kuitenkaan käännä huomiota pois nykyhetkestä.

Eräs sveitsiläinen toimittaja on tehnyt empiiristä koetta muistojen merkityksestä. Hän kysyi ihmisiltä, mitä nämä olisivat valmiita maksamaan hienoimmasta kuviteltavissa olevasta kokemuksesta. Tämän jälkeen hän kysyi, mitä ihmiset olisivat valmiita maksamaan kaikkein hienoimmasta kokemuksesta, jos siitä ei muistaisi jälkikäteen mitään. Tulokset olivat erikoisia: ihmiset eivät olleet valmiita maksamaan juuri mitään, jos kokemusta ei muistaisi jälkeenpäin.

Ymmärrän muistojen tärkeyden, juurihan itsekin myönsin koettavani pitää niistä kiinni tiukasti. Samaan aikaan on järjetön ajatus, ettei nykyhetkellä ole väliä, jos emme muista sitä. Nykyhetki on kuitenkin ainoa, mitä meillä on.

Muisti on valikoiva, emmekä siis edes muista kaikkea. Edellä mainitun kokeen tehnyt toimittaja toteaa, että arvostamme liiaksi muistoja ja aliarvioimme koetun hetken arvoa.

Kuitenkin haluan ajatella oman muistojen ja kokemusten tilin olevan se, jota kannattaa täyttää. Muistot lisäävät tämän hetken kokemukseen syvyyttä, vaikka eivät ole sen kokemisen edellytys. Oravat ovat mainioita otuksia ihan oravina, mutta vielä mainioimmaksi ne mahdollisesti tekee ajatus, jossa ne muuttuvat suomalaisiksi apinoiksi.

Vakaumuksellisella kolumnipaikalla vuorottelevat seurakuntapastori Salla Autere, vankilapastori Miika Hynninen, piispa Kaarlo Kalliala, kirjailija Minna Kettunen ja

kirkollisen työn koordinaattori Anni Takko.