Essee: Hurmaavaa omavaraisuutta Laura Ingalls Wilderin tapaan

Laura Ingalls Wilder ehti asua elämänsä aikana kuudessa eri osavaltiossa. Hänen kirjoittamansa kirjasarja kattaa melkein kaikki nuoruusvuodet. Kuva: Jukka Pasonen

Mitä jos sen sijaan, että on pakotettu viettämään yhden kevään enimmäkseen kotona perheensä parissa, asuisikin kokonaisen talven lumen saartamassa talossa, josta johtaa polku ainoastaan omalle navetalle? Jos sen sijaan, että iltaisin on aikaa tehdä käsitöitä, joutuisikin tekemään kaikki vaatteensa itse? Entä jos kaupassa ei olisi lupa käydä edes kerran viikossa, vaan kaikki ruoka olisi tuotettava kesällä itse ja varastoitava talveksi kellariin?

Koronakevään jälkeisiä tunnelmia elävän ihanne on – kukas muu kuin – yhdysvaltalainen Laura Ingalls Wilder (1867–1957). Kirjailijalla oli poikkeuksellisen mielenkiintoinen nuoruus, jonka hän eläkepuhteenaan tallensi moniosaiseksi romaanisarjaksi.

Suurelle yleisölle tarina on tuttu televisiosta. Pieni talo preerialla kuvattiin 1970- ja 1980-luvuilla, ja se siivitti Laura-etunimen ennennäkemättömään suosioon Suomessakin. Nyt Yle esittää uusintoja arki-iltapäivisin, ja kaikki 102 osaa ovat Areenassa ensi kevääseen asti.

Laura Ingalls Wilderin kirjat tunnetaan Suomessa huomattavasti televisiosarjaa heikommin. Se on harmi, sillä ne ovat monin verroin mielenkiintoisempia.

Kiehtovia kirjoista tekee esimerkiksi se, miten pitkään niissä seurataan saman perheen elämää. Ensimmäisissä osissa Laura on pieni Wisconsinin metsissä asuva tyttö, lopussa nuori perheenäiti Etelä-Dakotan preerialla.

Moni lapsuusvuosien suosikkikirja osoittautuu pettymykseksi, jos sen lukee aikuisena uudelleen.

Nyt käy päinvastoin. Ingallsien tarina on entistä vetävämpi, kun oma yleissivistys on kasvanut. Hataratkin pohjatiedot Yhdysvaltojen historiasta ja maantieteestä, entisaikojen maanviljelyksestä, vaatteiden ompelemisesta ja vaikkapa hirsitalon rakentamisesta helpottavat ymmärtämään tekstiä. Sillä historiaa ja työvaiheiden kuvausta kirjoissa riittää!

Ingallsit olivat uudisraivaajia, jotka muuttivat 1800-luvun lopulla osavaltiosta toiseen sen mukaan, missä poliittiset olot olivat suotuisat eli mistä maata oli saatavilla.

Kirjasarjaa on kritisoitu viime vuosina Yhdysvalloissa sen ennakkoluuloisesta suhtautumisesta alkuperäiskansoihin. Suomalaislukijan rajoittuneesta näkökulmasta tuntuu, että sarjan ansiot ovat hävinneet kritiikin alle. Lähtöasetelmastaan huolimatta kirjat ovat enimmäkseen jotain ihan muuta kuin maan epäreilua valtaamista.

Alkuperäisasukkaita kyllä kutsutaan intiaaneiksi ja hiukan pelätäänkin. Samaan aikaan uudisraivaajat kuitenkin arvostavat heidän taitoaan lukea luontoa.

On helppo kuvitella, että kirjat kertovat totuudenmukaisesti uudisraivaajien ja alkuperäiskansojen suhteesta – näkökulma tosin on uudisraivaajan.

Kun Yhdysvallat ryhtyi asuttamaan preeriaa, Ingallsit jättivät Wisconsinin. Koko omaisuus mahtui hevosten vetämiin vankkureihin. Pitkän vaelluksen päätteeksi perheen isä rakensi hirsitalon Kansasin lakeuksille.

Arki oli yhtä köyhää kuin suomalaisilla esi-isillämme. Preerialla ehkä nautittiin viljavien viljelysmaiden tuomista sadoista, mutta välillä jouduttiin torjumaan pensaspaloja ja välillä kaikki menetettiin heinäsirkoille tai valtavalle lintuparvelle. Suomessa viljelysmaata raivattiin suosta ja halla vei sadon.

Poliittinen tilanne pakotti Ingallsin perheen palaamaan Kansasista pohjoiseen melko nopeasti. Heidän talonsa oli sijainnut intiaanien mailla.

Jo muutamaa vuotta myöhemmin perhe suuntasi uudestaan kohti länttä ja elämän rakentaminen alkoi alusta ensin Minnesotassa ja sitten vielä Etelä-Dakotassa. Tästä elämänvaiheesta suosittu televisiosarja kertoo.

Nyt Amerikan asuttaminen oli toden teolla vauhdissa. Kirjoissa kuvataan yksityiskohtaisesti, miten preerialle rakennettiin rautatietä ja kuinka alkuperäisasukkaat joutuivat väistymään uudisraivaajien tieltä.

Kun Ingallsin nelilapsinen perhe lopulta asettui paikoilleen, vaurautta alkoi kertyä. Pellot ja talo laajenivat vuosi vuodelta. Rahaa alkoi löytyä myös vaatimattomiin turhuuksiin. Laura painatti nimikortteja, joista oli yllättävää hyötyä matkalla avioon Almanzo Wilderin kanssa.

Ingallsin perheen vaatimaton elämäntapa muodostuu lukijalle ihanteeksi. Kirjoissa kerrotaan toistuvasti, miten innostuneesti Ingallsit lukivat vähiä kirjojaan. Pienetkin lapset luettelivat pitkät pätkät Raamattua ulkomuistista. Viisivuotiaana Lauralla oli yksi ainoa lelu, maissintähkästä valmistettu nukke. Talvella herkuteltiin vaahterasiirapista keitetyillä, lumihangessa jäädytetyillä nekuilla.

Laura Ingalls Wilder panee lukijansa miettimään, tarvitseeko lapsella olla huoneen täydeltä leluja tai olisiko elämä yhtään köyhempää, jos tästä eteenpäin lukisi ainoastaan kirjoja, jotka on jo aikaisemmin lukenut.

Tuskinpa! Oman kirjahyllyn sisällön uudelleen lukeminen voisi sitä paitsi tuoda tarinoista esiin uusia puolia. Jos Ingallsin perheen noin kolmen kirjan sijasta luettavana olisi vaikkapa kaksisataa eri kirjaa, ei edes pitkästyisi.

Vaikka Ingallsit ovat useimmille tuttuja vain televisiosta, Laura-kirjoja luetaan yhä. Siitä todisteena internetistä löytyy suomenkielisiäkin fanisivustoja.

Poikkeuksellista kirjasarjassa on myös se, ettei varsinkaan viimeisiä osia tahdo saada mistään. Alkupään kirjoista on ilmeisesti otettu useampia painoksia kuin loppupäästä. Lieneekö niin, että alkupään kirjojen uusintapainokset eivät ole myyneet kunnolla?

Sarjan loppupäähän sijoittuvaa Pieni kaupunki preerialla -kirjaa on Helsingin, Espoon ja Vantaan kaupunginkirjastoissa yksi ainoa suomenkielinen kappale, sijaintinaan pääkirjaston eli Pasilan kirjavarasto. Siihen on 11 varausta eli lähes vuoden jono – olettaen että kaikki palauttavat kirjan ajallaan ja että kirja ei matkan varrella vaurioidu tai katoa.

Sarja kannustaakin omavaraisuuteen kahdella tasolla.

Ennen uudelleenlukuprojektia olin sitä mieltä, että kirjoja ei kannata säilöä omassa kirjahyllyssä, sillä ne voi aina hakea kirjastosta lainaan.

Ajatteluni muuttui jo ennen kuin koronaepidemia sulki kirjastot. Pari puuttunutta alkupään osaa löytyi kirpputoreilta, ja Pienen kaupungin preerialla ostin lopulta antikvariaatista.

Kaksi viimeistä osaa kuitenkin puuttuu yhä kirjahyllystä. Ne pystyy lainaamaan kirjastosta, ja niin olen tehnytkin, mutta omien kappaleiden etsintä jatkuu. Nykyihminen ei kerta kaikkiaan taida pärjätä Ingallsien tapaan vain muutamalla kirjalla.

• 1. Pepin, Wisconsin 1867–1869, 1871–1874 Pieni talo suuressa metsässä (ilmestyi 1932) kertoo, millaista Ingallsin perheen elämä oli Wisconsinin suurissa metsissä villieläinten keskellä. Nykyään kotimetsä on raivattu viljelysmaaksi.
• 2. Independence, Kansas 1869–1871 Pieni talo preerialla -kirjassa (1935)Ingallsin perhe tekee pitkän vankkurimatkan, rakentaa hirsimökin ja raivaa viljelysmaata Kansasin preerialle. Parin vuoden kuluttua käy ilmi, että talo on nipin napin osage-heimolle kuuluvalla alueella, joten Ingallsit joutuvat palaamaan Wisconsiniin. Laura oli matkan alkaessa vain parivuotias, joten kirjan tapahtumat perustuvat Lauralle kerrottuihin tarinoihin.
• 3. Walnut Grove, Minnesota 1874–1875, 1876–1879 Parin Wisconsinissa vietetyn vuoden jälkeen Lauran isä Kaarle (Charles) kaipaa yhä länteen. Luumujen poukama (1937) kertoo Minnesotassa uudisraivaajina vietetystä ajasta. Ingallsit asuvat aluksi joen penkereeseen kaivetussa huoneessa ja myöhemmin lautatalossa. Siellä Lauran isosisko Marja (Mary) sokeutuu. Perheen elämästä tehty televisiosarja Pieni talo preerialla kertoo pääosin tästä vaiheesta mutta ei seuraa kirjojen tapahtumia uskollisesti.
• 4. Burr Oak, Iowa 1875–1876 Kun sadot vuosi toisensa jälkeen epäonnistuvat, Ingallsit muuttavat vuodeksi Burr Oakiin, jossa pitävät hotellia uudisraivaajille. Perheeseen syntynyt poikavauva kuolee. Tämä vaihe puuttuu kirjasarjasta.
• 5. De Smet, Etelä-Dakota 1879–1890, 1891–1894 Kaarle-isän mieli vetää edelleen kohti preeriaa. Hän saa töitä rautatien rakennustyömaalta itäisestä Dakotasta. Hopeajärven rannalla -kirjassa (1939) perhe muuttaa sinne. Pitkä talvi preerialla (1940) ja Pieni kaupunki preerialla (1941) kuvaavat De Smetin kaupungin syntymisen alkuvaiheita. Sinne Ingallsit asettuivat. Laura alkaa työskennellä opettajana ja seurustella Almanzo Wilderin kanssa kirjassa Onnen kultaiset vuodet (1943). Neljä ensimmäistä vuotta on julkaistu Lauran kuoleman jälkeen vuonna 1971. Se on viimeistelemätön käsikirjoitus perhe-elämän ensi vuosista, jolloin pariskunnalle syntyy tytär Rose.
• 6. Sping Valley, Minnesota 1890–1891 Wilderit kaipaavat pois preerian rankoista oloista, joten he muuttavat vuodeksi Almanzon vanhempien tilalle Minnesotaan.
• 7. Mansfield, Missouri 1894–1957 Vielä muutaman De Smetissä vietetyn vuoden jälkeen Wilderit asettuvat Missouriin, jonka metsäisyys ilahduttaa heitä.
• Lähde: William Anderson: Laura Ingalls Wilder Country