Koponen on kasvanut vanhempiensa jo nyt lopettaneella karjatilalla. Hän pitää mahdollisena, että voisi muuttaa joskus takaisin tilalle. Kuva: Saara Lavi
Kaisa Koponen jäi yksinhuoltajaksi 23-vuotiaana – tällaista on asua maalla kahdestaan lapsen kanssa
Kaisa Koponen jäi yksinhuoltajaksi lapsen ollessa vuoden ikäinen. Maaseutu tarjosi paikan, jossa perheen on ollut hyvä kasvaa ja äiti on voinut jatkaa metsästysharrastustaan.Tilaajalle
Kaisa Koposella on viisi koiraa. Kuvassa ovat katraan vanhin ja nuorin: jämtlanninpystykorva Herkko ja puolivuotias suomenpystykorva Kuura. Kuva: Saara LaviVauvan itkusta ei meinannut tulla loppua. 23-vuotias Kaisa Koponen oli kokeillut jo kaikki konstit: syöttänyt, vaihtanut vaipan, leikittänyt ennen iltatoimia. Yön pimeys oli peittänyt pohjoissavolaisen kylän, Kangaslammen.
Lopulta molemmat itkivät.
Koponen soitti äidilleen eikä saanut kyyneliltään sanaakaan sanotuksi.
”En oikein muista tilannetta tarkkaan. Äiti taisi kysyä, olenko väsynyt. Vastasin että joo. Sitten äiti sanoi, että hänpä lähtee tulemaan sinne.”
Äiti tuli, otti vauvan syliin ja jäi heille yöksi.
Koponen ei osaa edes kuvitella, millaista yksinhuoltajuus olisi ollut ilman hänen vanhempiensa tukea. Olisi ollut hurjasti raskaampaa. Onneksi vanhemmat asuivat aivan lähellä.
Arkea vaikeutti se, että Koponen ei malttanut sulkea itse silmiään silloin, kun vauva nukkui. Hän nautti mieluummin kupillisen lämmintä kahvia tai siivosi.
Kaisa Koponen kertoo, että hän on ollut kaksin lapsensa kanssa lähes koko ajan. Lapsen isä ei ole ollut hänen mukaansa vuosiin tekemisissä lapsensa kanssa. 7-vuotias tyttö Jennica käy nyt ensimmäistä koululuokkaa.
Ero lapsen isästä oli Koposen mukaan yhteinen päätös.
Parisuhteen päättyminen ei ole kuitenkaan enää pitkään aikaan repinyt sydäntä, ja hän kokee päässeensä erosta yli.
Maaseudulla yksinhuoltajuus on tuntunut Koposesta yhtä helpolta kuin kaupungissa. Hän on nimittäin asunut molemmissa, Kangaslammilla ja Joensuussa.
Maaseutu on hänen mielestään erinomainen ympäristö lapsen kasvattamiseen. Jos ulkoilee lapsen kanssa, ei tarvitse leikkiä parin neliön leikkipuistossa. Ja pikkuinen voi leikkiä ulkona turvallisesti, samalla kun itse tekee vaikka kotitöitä ja katsoo ikkunasta.
Arkea on helpottanut myös se, että lapsi on aina ollut omatoiminen ja itsenäinen.
”Välillä on saanut olla aika luova ja kekseliäskin, että omat kädet riittävät kaikkeen”, Koponen kuvailee lapsensa vauva-aikaa. Kuva: Saara Lavi”Jos jossain kuussa osti jotain ekstraa, sitten saatettiin syödä vähän aikaa vain kaurapuuroa.”
Yhden vanhemman talous käy monelle taloudellisesti haastavaksi. Ruokakaupassa myös Koponen joutui päättämään, ostaako halvan juuston, goudan vai jättääkö juuston kokonaan pois ruokakorista. Uusia vaatteita itselleen ei voinut juuri ostaa.
”Jos jossain kuussa osti jotain ekstraa, sitten saatettiin syödä vähän aikaa vain kaurapuuroa.”
Koponen on tukeutunut myös ulkopuoliseen apuun. Varkaudessa asuessaan hänellä on käynyt perhetyöntekijä, ja lapsi oli myös pari yötä tukiperheessä. Perhetyöntekijän kanssa viikkailtiin yhdessä pyykkejä ja käytiin kaupassa.
”Kun perheessä ei ollut toista aikuista, perhetyöntekijä tuli jakamaan kanssani arjen askareita.”
Häpeää Koponen ei ole koskaan tuntenut siitä, että on tarvinnut ulkopuolista apua.
”En ole ajatellut, että olisin epäonnistunut äiti, koska olen tukeutunut yhteiskunnan apuun. Nämä palvelut ovat olemassa juuri heitä varten. Musta se on vain rohkeutta ja vahvuutta pyytää apua”, hän sanoo.
Kaisa Koponen
Yksinhuoltaja ja uusperheen äiti.
Syntynyt vuonna 1994 Kangaslammilla.
Muutti takaisin kotiseudulleen vuonna 2022 Joensuusta.
Työskentelee kehitysvammaisten asumisyksikössä. Opiskelee lähihoitajaksi.
Perheeseen kuuluu 7-vuotias Jennica, avopuoliso, kaksi jämlanninpystykorvaa, suomenpystykorva, ajokoira ja karjalankarhukoira.
Harrastaa metsästystä, eräilyä ja neulomista.
Tästä kokee kiitollisuutta: Hyvästä tukiverkostosta ja terveydestä.
Kaisa Koponen liikkuu säännöllisesti 7-vuotiaan tyttärensä kanssa luonnossa. Heidät kuvattiin Martti Koposen hirviseurueen metsästysmajalla. Kuva: Saara LaviKoponen on kasvanut maatilan tyttönä isän kotitilalla Pohjois-Savon Kangaslammilla, joka kuuluu nykyiseen Varkauteen – oli lehmiä, hevosia, lampaita, kalkkunoita. Nykyisin hänen isällään ja sedällään on kiinteistöyhtymä, jossa kasvatetaan pääasiassa rehuviljaa.
Koponen ei poissulje ajatusta, että voisi muuttaa isänsä kotitilalle osallistuakseen tilan askareisiin. Toistaiseksi on vain yksi ongelma.
”Erotan juuri ja juuri kauran ja ohran toisistaan. Isän pitäisi pitää minulle muutama oppitunti viljelystä”, hän sanoo nauraen.
”Koen, että me ollaan perhe eikä uusperhe.”
Omien vanhempiensa avun ansiosta Koponen ei koe, että olisi jäänyt mistään paitsi, vaikka on yksinhuoltaja. Kuva: Saara LaviIsänsä kotitilan maisemissa Koponen käy usein metsästämässä ja myös tyttärensä kanssa retkeilemässä. Metsästyksen perintö kumpuaa hänen suvustaan, jossa on useita metsästyksen harrastajia.
Mieleen on piirtynyt kuva, kun hän oli jahdissa isänsä kanssa neljän vuoden iässä. Vasta viime vuonna Koponen hankki itselleen metsästyskortin ja liittyi tänä syksynä Kangaslammin metsästäjät ry:n seuraan.
Koponen metsästää pienriistaa ja viime syksynä oli myös joka viikonloppu hirvijahdissa. Metsästys ja luonnon läsnäolo rauhoittaa Koposta, joka kuvailee itseään muutoin impulsiiviseksi ja äkkipikaiseksi.
”Kertaakaan ei ole vielä omaa saalista tullut, mutta koskaan ei ole tarvinnut tulla pettyneenä metsältä kotiin. Luonnossa tulee kuitenkin niin kiitollinen olo. En voisi kuvitella, että pystyisin palautumaan raskaasta työviikossa suurkaupungissa”, sanoo Koponen.
”Kertaakaan ei ole vielä omaa saalista tullut, mutta koskaan ei ole tarvinnut tulla pettyneenä metsältä kotiin.”
Muita lapsen kanssa yksin asuvia Koponen kehottaa nukkumaan silloin kun lapsi nukkuu, sillä kotityöt eivät häviä mihinkään. ”Jos ei ole omaa vahvaa tukiverkkoa, ei ole häpeä pyytää ulkopuolista apua.” Kuva: Saara LaviKoponen ei ole koskaan tuntenut pakottavaa tarvetta löytää uutta kumppania vierelleen.
”Olin ihan sinut sen kanssa, että asuin lapsen kanssa yksin. Ajattelin että jos joskus joku tulee rinnalle, niin sitten tulee.”
Avopuoliso tuli elämään vauhdilla reilu vuosi sitten. He tapasivat yhteisen tuttunsa kautta, ja Koponen asui silloin opiskelupaikkakunnallaan Joensuussa.
Miehellä oli juuret myös Varkaudessa. Uusperhe päätti muuttaa pian takaisin kotiseudulleen.
”Tajusin aika nopeasti, että kahden kodin välillä reissaaminen on turhaa, kun kävin omassa kodissani vain hakemassa vaatteita”, hän sanoo.
Nyt kahden ihmisen taloudessa rahatilanne on helpottanut, kun ei ole tarvinnut olla enää yksin vastuussa jokaisesta laskusta. Myös työpaikan saanti kehitysvammaisten asumisyksiköstä on tuonut Koposelle taloudellista turvaa.
Kaisa Koponen ei ole tuntenut itseään yksinäiseksi, vaikka hän on lapsensa yksinhuoltaja. ”Ehkä aika on kullannut muistot.” Kuva: Saara LaviYhteyseloa on takana vuoden verran. Sana uusperhe tuntuu Koposelle itselleen vieraalta.
”Koen, että me ollaan perhe eikä uusperhe. En ole missään yhteydessä käyttänyt meistä uusperhe-sanaa.”
Erityisiä haasteita ei ole uuteen arkeen liittynyt vaan asiat ovat menneet omalla painollaan. Koposen puolisolla ei ole omia lapsia.
”Mieheni ja Jennica tulevat tosi hyvin toimeen. Äiti jää monesti ihan kakkoseksi”, hän nauraa.
Onneton ei Koponen koe koskaan olleen kaksin lapsensa kanssa.
”Se oli ihanaa aikaa, mutta se, että nykyään toinen ihminen jakaa vastuun arjesta, on paljon helpompaa. Olen myös kiitollinen, että puolisoni on isänmallina lapselleni.”
Koponen iloitsee uusperheestään. Onneton hän ei ollut yksinkään lapsen kanssa. Kuva: Saara LaviTämä juttu on osa Maaseudun Tulevaisuuden Tilaajan toive- sarjaa, jossa käsitellään lukijoille merkityksellisiä aiheita.
- Osaston luetuimmat
