

Myrskyluodon Maijalla on erityinen merkitys suomalaisille. Åke Lindmanin ohjaama tv-sarja 1970-luvulta on jäänyt keski-ikäisten mieleen väkevästi, samoin Lasse Mårtensonin siihen säveltämä jylhä musiikki.
Monumenttiin tarttuminen ja sen uudelleen filmatisointi on yhtä riskaabelia kuin lähtisi kokeilemaan uutta versiota Kahdeksasta surmanluodista.
Tiina Lymin ohjaamaa ja käsikirjoittamaa uutta Myrskyluodon Maijaa on vaikea kuvailla ilman ylisanoja, niin onnistunut se on. Lopputulos koskettaa ja viihdyttää.
Lymillä on ollut uskallusta muokata elokuvasta omannäköinen mutta silti Anni Blomqvistin kirjaa kunnioittava. Vanhaa menestyssarjaa hän tuskin on paljon miettinyt.
Uudessa elokuvassa päähenkilö on kovin eri kaliiberia kuin edellisessä, 1976 esitetyssä tuotannossa. Miehisessä maailmassa sompaileva empaattinen hahmo on Lymin versiossa muuttunut vimmaiseksi luonnonlapseksi.
Elokuvan kuluessa Maija kasvaa ottamaan elämän omiin käsiinsä. Jos miehet sanelivat hänen elämänsä suunnan aikuisuuden alkuvaiheessa, tahti on toinen tarinan lopussa.
Joskus on tehokkaampaa olla näyttämättä kuin näyttää.
Vaikea sanoa, kumpi 1800-luvun puoliväliä elävistä Maijoista on lähempänä totuutta, mutta ei sillä ole mitään väliä. Fiktioilla on lupa tehdä omat tulkintansa ja tarkastella menneisyyttä oman aikansa näkökulmasta.
Lymi tietää, että joskus tehokkainta on olla näyttämättä kuin näyttää. Niinpä kirjan ja myöhemmin tehdyn sarjan kivuliaimmat kohtaukset tapahtuvat elokuvassa vain katsojan omassa päässä.

Maijaa ja Janne näyttelevät ruotsalaiset Amanda Jansson ja Linus Troedsson muuttavat hahmonsa lihaksi ja vereksi. Heidän kohtaloistaan on mahdotonta olla piittaamatta.
Monet muistavat Janssonin ruotsalaisesta poliisisarjasta Ohuella langalla. Hän onnistuu Myrskyluodolla täydellisesti, ja samaa voi sanoa vastanäyttelijästä.
Suomalaisia nähdään sivurooleissa, joista isoin lankeaa Maijan äitiä esittävälle Jonna Järnefeltille.
Harvan elokuvan voisi mennä katsomaan pian uudelleen. Tämä on sellainen.