Kirja-arvio: Oletko koskaan pysähtynyt pohtimaan televisio-ohjelmien syvempiä juonteita? Esseekokoelma antaa siihen polttoainetta

Televisio on arkinen kapistus, jonka naksautamme usein päälle ajattelematta sitä sen kummemmin. Jättimäinen musta ruutu tönöttää monien olohuoneiden paraatipaikalla eikä sen paikkaa kyseenalaisteta.

Noora Vaaralan ja Anton Vanha-Majamaan toimittama Television lapset -esseekokoelma on valtavan virkistävää luettavaa. Usein televisio-ohjelmat valuvat passiivisesti silmiemme kautta aivoihimme, mutta unohdamme täysin, kuinka moniulotteisesta ilmiöstä on kyse. Televisio-ohjelmat eivät vain heijastele ympäröivää maailmaa, vaan ne myös luovat uusia ilmiöitä ja vahvistavat olemassa olevia rakenteita.

Esseekokoelma koostuu lukuisten kirjoittajien pohdinnoista. Kirjoittajille on annettu varsin vapaat kädet, mikä näkyy tekstien aiheiden ja tunnelmien suuressa vaihtelussa. Tämä johtaa siihen, että monet teoksen esseistä eivät ole yksittäisen lukijan mieleen, mutta toisaalta taas kokonaisuutena esseet saattavat puhutella laajempaa lukijakuntaa.

Esseiden hienous on siinä, että ne saavat lukijan ajattelemaan hyvin arkisena ja tavallisena pidettyjä ilmiöitä uudella, paneutuvammalla tavalla. Esimerkiksi Anton Vanha-Majamaan essee Selviytyjien kehittymisestä ensimmäisen tuotantokauden käänteistä nykyiseen juonitteluun on valtavan kiinnostava. Tekisi itse asiassa mieli katsoa nuo kymmenet tuotantokaudet itsekin.

Myös Tero Kartastenpään katsaus kotimaiseen tositelevisioon, Jenni Leukumavaaran pohdinnat saamelaisten esittämisestä suomalaisissa ohjelmissa sekä Eleonoora Riihisen muistelut syyskuun 11. päivän iskuista tempaavat mukaansa.

Sen sijaan kokoelman päättävä Yökylässä hapsiainen -essee on muodoltaan niin omituinen, että se rikkoon kokoelman virtauksen. Ehkä tekstin syvällinen ymmärtäminen vaatisi syvempää fanitussuhdetta hapsiaista eli tuota kädennäköistä olentoa kohtaan.