Näin poliittinen vastakkainasettelu on näyttäytynyt eri aikakausina ‒ ”Sisäänrakennettuna kaikissa poliittisissa järjestelmissä”

Helsingin yliopiston poliittisen historian tutkija Jenni Karimäki ei näe vastakkainasettelussa ja polarisoitumisessa mitään uutta.

”En usko, että ihmiset olisivat perusominaisuuksiltaan muuttuneet juuri mihinkään, ainoastaan tavat, joilla kommunikoimme ovat. Aina on ollut vastakkainasettelua, jossa poliittiset vastapuolet ovat kategorisesti kaikesta eri mieltä”, Karimäki kertoo.

”Vastakkainasettelu on sisäänrakennettuna kaikissa poliittisissa järjestelmissä. Suomessa olemme tottuneet siihen, että meidän monipuoluejärjestelmämme on hillinnyt tätä. Kun poliittiset vastakkaisuudet jakautuvat useammalle eri suunnalle, niin politiikka ei näyttäydy niin riitaisalta.”

Suomalaisen yhteiskunnan polarisoitumisesta puhuttaessa asiat on hyvä laittaa historiallisiin mittasuhteisiinsa. Kuvassa punavankeja koottuna torille vuonna 1918. Kuva: Museovirasto / Historian kuvakokoelma

Historian valossa suomalaisen yhteiskunnan kahtiajakautuminen on ollut paljon rajumpaa kuin mitä se on nyt. Heti itsenäistymisensä jälkeen Suomi ajautui sisällissotaan vuonna 1918. 1930-luvulla väkivaltainen lapuanliike aiheutti yhteiskuntaan säröä. 1960- ja 1970-luvuilla taistolaiset vastustivat kiivain sanoin kaikkea kapitalismia vähänkin muistuttavaa Neuvostoliiton opein.

Politiikan tutkija Rauli Mickelson on kuvannut aikaa sisällissodan alusta 1970- leiri-Suomen aikana. Ihmisen puoluevalinta vaikutti tuolloin siihen, missä kaupassa hän kävi, ja mihin urheiluseuraan hänen lapsensa kuuluivat. Puoluepoliittinen valinta vaikutti yksilöiden muihinkin arkipäiväisiin valintoihin.

”1970-luvusta puhutaan yleensä ylipolisoitumisen aikakautena. Tänä päivänä jossakin määrin kouluihin toivotaan poliitiikkakasvatusta. 70-luvun ylipolitisoitunut ilmapiiri koululaisneuvostoineen ja teiniliittoineen kummittelee edelleenkin muistoissa, ja siksi asiaan suhtaudutaan kielteisesti”, Karimäki sanoo.

1980- ja 2010-luvun väliin mahtui poliittisen retoriikan näkökulmasta tyynen veden aika.

”1980-luvulla syntyi eräänlainen vastareaktio. Monet kansanedustajat ja muut päättäjät halusivat päästä irti 1970-luvun vastakkainasettelusta. Yhteistyön yhteiskunta nähtiin mieluisampana vaihtoehtona.”

1980-luvulla hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen nähtiin yhteisenä tavoitteena yli puoluerajojen. 1990-luvulla lama sai aikaan taas eräänlaista pakon sanelemaa yhtenäisyyttä.

”90-luvun lopulta vuoteen 2010 yhteinäisyyttä loi Nokia-Suomen voimakas talouskasvu. Politiikkaa oli helpompi tehdä, kun oli rahaa, jota jakaa, ja jolla sovitella poliittisia ristiriitoja.”

SMP:n perustaja ja puheenjohtaja Veikko Vennamon esiintyminen eduskunnassa oli aina oma performanssinssa. Kerran mies kannettiin väkisin ulos täysistunnosta puhemiehen käskystä. Kuva: Pekka Kyytinen / Museovirasto / Kansatieteen kuvakokoelma

Karimäen mukaan niin sanotun konsensus-Suomen vastareaktiona syntyi populistinen Suomen Maaseudun Puolue (SMP) ja myöhemmin perussuomalaiset.

”Vuosikymmenet 1980-2010 näyttäytyvät omana periodinaan. Vuodesta 2011 alkanut perussuomalaisten nousu on eräänlainen vastaliike. Nykyhetken jälkeen tulemme taas varmasti näkemään jonkin toisenlaisen vastaliikkeen.”

Karimäki ei näe sosiaalisen median kuplautumisessa mitään uutta. Aikaisemmin kuplautuminen tapahtui perinteisen median voimin puoluelehdissä. Puoluelehdissä ei pyritty hakemaan vastavuoroista ymmärrystä tapahtumista yli puoluerajojen, vaan keskustelu lehtien sivuilla oli kovasanaista ja yksipuolista.

”Ennen sosiaalista mediaa sama keskustelu käytiin puoluelehtien sivuilla. Valitettiin, että nyt on Sosiaalidemokraatti kirjoittanut näin tai Suomenmaassa on sanottu näin ja he eivät mistään mitään ymmärrä. Silloin keskustelu tapahtui oman poliittisen viiteryhmän sisällä. Puoluelehdet olivat sen aikainen kanava valittaa, kuinka omaa ryhmää on kohdeltu väärin.”