Murunen Kabulin kentältä: "Yleisesti asiat ovat Suomessa niin hyvin, että meidän on vaikea samaistua äärimmäistä hätää kokevien tuskaan"

Kuuntelin autoradiosta uutisia Kabulin lentokentän kaaoksesta, evakuoinneista ja koneiden siivissä epätoivoisesti roikkuneista ihmisistä. Kyyneleet alkoivat valua. Tiesin, että tunnetilaani vaikutti afganistanilaisten hädän lisäksi omat kokemukseni.

Olen saanut Nepalissa Kathmandun lentokentällä olkapäähäni teipin, jossa oli tussilla hätäisesti piirretty numero. Numero kertoi mahdollisesta vuorostani evakuointilennolle. Lapsillani oli vastaavat teipit olkapäissään, miehelläni ei. Hän jäisi maahan auttamaan ja hänen vuoronsa lähteä olisi joskus myöhemmin.

Tuota hetkeä Kathmandun lentokentän kaaoksessa on vaikea kuvailla sanoin. Koin yhtä aikaa hätää, helpotusta, suurta huolta ja kiitollisuutta.

Nepalin maanjäristyksen jälkeen minut ja lapseni evakuoitiin Suomeen norjalaisten auttamina. Lensimme evakuointilennolla Osloon. SIellä tavallinen vuorokone odotti meitä, jotta pääsimme vielä saman tien jatkamaan matkaa Suomeen.

Oli hyvin outoa nousta Oslossa täyteen, meitä odottavaan matkustajakoneeseen ilman lippuja ja istumapaikkoja kantaen muutamaa pientä häthätää mukaan otettua pussukkaa.

Kathmanduun olisi ollut vaarallista jäädä, mutta minun tai perheenjäsenteni henki ei kuitenkaan varsinaisesti ollut uhattuna – riskinä jäämiselle olivat jatkuvat jälkijäristykset ja niiden aiheuttama sekasorto.

Olen myös pohjoismaalainen hyväosainen, jolla on käytännössä aina mahdollisuus paluulippuun takataskussa. Minua ei siis voi millään mittarilla verrata tällä hetkellä Kabulissa henkensä uhalla Talibanilta piilossa kyhjöttäviin afgaaninaisiin. Silti olen kokenut pikkuriikkisen murun heidän hädästään, ja se muru lisättynä kaikkiin tuskallisiin uutisiin on ollut musertava.

Yleisesti asiat ovat Suomessa kuitenkin niin hyvin, että meidän on vaikea samaistua äärimmäistä hätää kokevien tuskaan. Omaa tarinaa epätoivosta kertoo lentokoneen siivelle hyppääminen.

Toivon, ettemme unohda afgaaneja ja käännä selkäämme hädälle. Afganistanin unohtaminen lisää entisestään siviilien kärsimystä. Muistettaisiin, että ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.”

Vakaumuksellisella kolumnipaikalla vuorottelevat kirkkoherra Salla Autere, vankilapastori Miika Hynninen, emerituspiispa Kaarlo Kalliala, kirjailija Minna Kettunen ja kirkollisen työn koordinaattori Anni Takko.