Kirja-arvio: Wilhelmiina Palonen kertoo harvinaisen kauniilla kielellä lapsista, joita kukaan ei varsinaisesti toivonut tähän maailmaan

Alvarin äiti matkaa ympäri maailmaa kiinnostavan ja tärkeän työn perässä, kun taas isäänsä poika tuskin koskaan näkee. Eräänä päivänä Alvaria seuraa kotiin koulun opetusluuranko. Koti ei enää olekaan niin hiljainen, kun uusi seuralainen kertoo kummallisia tarinoitaan.

Sata vuotta aiemmin Helli joutuu tekemään suuria päätöksiä rakkauden vuoksi.

Wilhelmiina Palosen esikoisromaanissa kaksi eri ajoissa kulkevaa tarinaa kulkee rinnakkain, toisistaan erillään mutta toisaalta saman aiheen ympärillä kieppuen. 206 pientä osaa -romaani kertoo lapsista, joita ei ole tähän maailmaan varsinaisesti toivottu, sekä valinnoista, joihin yllättävä raskausuutinen ihmiset ajaa.

Palosen kieli on hurmaavan kaunista. Hän keittelee ennakkoluulottomasti uudenlaisia kielikuvia, jotka tuntuvat vaivattomilta ja yksinkertaisen lumoavilta.

Kirjan kerronta on sirpaleista, ja se vaatii välillä lukijaltaan pientä päättelyä ja lankojen yhdistelyä. Ilman takakansitekstiä en olisi esimerkiksi välttämättä osannut tunnistaa Alvarin seuralaista luurangoksi. Alvarin ja Hellin kohtalot pitävät silti lukijan otteessaan.

Erittäin vahva esikoisromaani tarjoaa osalle lukijoista väkeviä tunnekokemuksia, mutta toisaalta siitä nauttii jo pelkän puhtaan kielellisen ilottelun vuoksi. Jään innolla odottamaan, mitä Palonen seuraavaksi kirjoittaa.