Lapsettoman Minna Tuomisen odotus päättyi suomalaisen adoptiolapsen saamiseen – ”Kokemus opetti, että mikään tai kukaan ei ole itsestäänselvyys”

Pieni, tuhiseva nyytti sylissä tuntui aluksi vieraalta. Ensikohtaaminen tapahtui Sipoossa sijaisperheessä, jossa vauva oli viettänyt kahdeksan ensimmäistä viikkoa.

Porvoolainen Minna Tuominen sai 17 vuotta sitten miehensä kanssa suomalaisen adoptiolapsen. Taustalla oli viisi vuotta jatkunut lapsettomuus, epäonnistuneet hedelmöityshoidot ja kahden vuoden adoptioprosessi.

”Lapsettomuudessa musertavinta oli se, kun ei voinut tietää, milloin se loppuu. Kokemus opetti sen, että mikään tai kukaan ei ole itsestäänselvyys. Elämä on lahja”, Tuominen sanoo.

Suomalaisten vauvojen adoptiot olivat vajaa kaksikymmentä vuotta sitten erittäin harvinaisia, ja vielä nykyäänkin niitä tapahtuu hyvin vähän.

”Olimme aluksi jonossa thaimaalaisen lapsen adoptioon. Sitten yhtäkkiä sosiaalityöntekijä soitti ja kertoi, että kahden viikon päästä olisi mahdollista adoptoida lapsi Suomesta.”

Hän toteaa, että sosiaalityöntekijöillä on adoptioprosessissa paljon valtaa.

”Varmaan jollain intuitiolla he tekevät näitä päätöksiä. Sosiaalityöntekijämme perusteli kotimaisen adoption päätöstä sillä, että minä ja lapsen biologinen äiti muistutamme toisiamme. Olemme molemmat samanpituisia ja tummahiuksisia.”

Tuominen ei ajattele, että he olisivat olleet erityisen suurisydämisiä, kun adoptoivat lapsen. Heillä oli yksinkertaisesti kipeä tarve saada lapsi.

Kun adoptiolapsi oli vuoden ikäinen, hän alkoi kirjoittaa joulukortteja lapsen biologiselle äidille sosiaalityöntekijän välityksellä. Myöhemmin biologinen äiti alkoi lähettää lapselle joululahjapaketteja.

”Olen kiitollinen siitä, että lapsen biologinen äiti on halunnut tutustua lapseensa. Se on vaatinut kaikilta luottamuksen rakentamista. Myös lapsen biologiseen isään on kontakti ja lapsi ja bioisä ovat hyvissä väleissä.”

Tuomisen juuret ovat maaseudulla. Isä on kotoisin Tohmajärven Onkamon kylästä ja äiti Pernajasta. Muistoissa kuultavatkin lapsuuden kesät, jolloin vanhempien kanssa käytiin mummulassa. Maanviljelijä-isovanhemmat lypsivät lehmiä ja puivat peltoa.

Tuomisen oma äiti oli suomenruotsalainen. Tuominen itse ei osaa hyvin ruotsia, minkä vuoksi suhteet äidin puolen sukuun ovat jääneet etäisemmiksi.

”Oman äidin kuolema syvensi uskoani Jumalaan. Rakkaan ihmisen menetys kutsui minua aikoinaan myös papin työhön. Ihmissuhteiden ymmärtäminen myös kiehtoi kovasti.”

Adoptiovanhemmuuden ja biologisten vanhempien tuttavuuden myötä Tuominen näkee käsityksen perheestä nykyään toisella tavalla. Hän puolustaa perheiden monimuotoisuutta työssään Porvoon suomalaisen seurakunnan varhaiskasvatuksen- ja perhetoiminnan pastorina.

”Kerran yksi ihminen pohti minulle, että onko seurakuntien perhetoiminta vain tuollaisille ”muropakettiperheille”. Hän viittasi minun omaan perheeseeni. En todella koe olevani mikään muropakettiperhe, mutta ulospäin se voi näyttää siltä: kaksi lasta, naimisissa, omakotitalo ja silloin oli farmariautokin.

Monimuotoisten perheiden puolustaminen on sydämen asia Tuomiselle, sillä hänen oma perheensä on adoption ja biologisten vanhempien kontaktin myötä myös monimuotoinen. Kuva: Kimmo Haimi

Kirkon varhaiskasvatus- ja perhetoiminta elää muutoksen aikaa, kun vanhat työmuodot, kuten pyhäkoulut eivät enää vedä. Maaseudulla päiväkerhoissa tosin käy edelleen lapsia, mutta kaupungeissa se on vähentynyt. On uudenlaisten ratkaisujen aika, hän sanoo.

”Itse ajattelen, että tämä on positiivinen haaste, sillä pidän haasteista. Porvoon seurakunnassa perheitä vetävät edelleen perheiden kesäleirit ja perhetapahtumat. Nyt olemme kumppaneina myös kaverisovelluksessa.”

Hän kohtaa työssään pappina toisinaan myös perheellisiä maanviljelijöitä. Heidän tarinoistaan on jäänyt mieleen perhearjen pyörittäminen useamman työn lomassa.

”Maaseudulla ollaan tässä asiassa tosi kovilla. Nuoret ovat myös kertoneet siitä, että vanhemmille voi olla iso kolaus, jos eroaa tai hankkii lapsen ilman puolisoa. Odotukset ydinperheestä ovat edelleen vahvat.”

Tuominen sanoo, että ruokakriisin, pandemian ja Ukrainan sodan keskellä hän näkee monenlaista avun tarvetta. Ruokajonot ovat paisuneet keväästä alkaen Porvoon seurakunnassa.

Hengellistä nälkää on myös ilmassa.

”Kriisin kohdatessa tulee tarve etsiä elämän tarkoitusta ja syntyy elämän nälkä. Näen monenlaista hengellistä virtausta. Esimerkiksi hautajaisissa joillekin tärkeitä ovat uushenkisyyden vaikutteet.”

Uushenkisyyden muotoja ovat esimerkiksi enkeliusko ja luonnonvoimien kunnioitus.

Hän sanoo, että erilaisista uskonnollisista perinteistä keskustelu on rikkautta. Vain siten voi tulla ulos omasta kuplastaan ja laajentaa näkökulmaa.

Toiveissa on, että tahattomuudesta lapsettomuudesta kärsivä ei jäisi katkeruuteen ja eristyksiin muista.

”Lapsettomuuteen löytyy monia eri vaihtoehtoja, vaikka ne vaativatkin paljon aikaa ja niihin kuuluu monia vaiheita. Esimerkiksi sijaisperheistä on Suomessa pulaa.”

”Usko ja luottamus siihen, että Jumala kantaa, on auttanut itseäni lapsettomuudessa. En elä tätä elämää omassa varassani. Jos ei ole hengellistä vakaumusta, niin sitten elämästä pitää löytää muita merkityksellisiä asioita”, hän jatkaa.

Tuomisen adoptiolapsi on nyt 17-vuotias ja matkalla kohti aikuisuutta. Rakkaus adoptiolapseen syntyi vähitellen. Tuomisen katse tulevaisuuteen on luottavainen, että siivet kantavat.

Iltaisin perhe kerääntyy olohuoneeseen pelaamaan pari kierrosta Uno-peliä. Yhdessä käytiin myös Suviseuroissa, sillä lapsilla on ystävinä vanhoillislestadiolaisia.

”Koen onnistuneeni vanhempana siinä, että lapset tuovat kavereita meille ja lähtevät meidän kanssamme mökkeilemään. Usein perjantaisin meidän takapihallamme kokoontuu myös iso lössi nuoria grillaamaan. Me kelvataan perjantai-illan seuraksi.”

Entä missä olisi ollut parantamisen varaa?

”Adoptiolapseni sanoi, että olisin voinut pitää kodin vähän siistimpänä. Minulle on aina ollut tärkeämpää iltaisin rentoutua ja keskittyä perheen kanssa yhdessäoloon kuin siivota”, hän naurahtaa.

Tuominen on teini-ikäisten lasten äiti. Hän korostaa yhdessä tekemisen merkitystä, vaikka teini-ikäisillä onkin taipumus vetäytyä omiin oloihinsa. Kuvassa Porvoon seurakunnan isoset. Kuva: Kimmo Haimi