Suomesta saatavat patongit ovat alkuperäisen irvikuvia ‒ tämä tekee leivästä herkun

Kun vaatimaton viljatuote pääsee Unescon aineettoman maailmanperinnön arvostettuun asemaan, on syytä merkitä rasti Euroopan viljavainioille. Sillä jos herkku, jossa on vain vehnäjauhoja, vettä, suolaa ja hiivaa eikä yhtään mitään muuta, nousee maailman huipulle, tarvitaan siihen myös sellaista osaamista, joka muilta puuttuu. Kaiken pohjana on totta kai laadukas vehnä.

Kyseessä on tietysti Ranskan lahja maailmalle, la baguette, patonki, joka pääsi marraskuun lopussa Unescon aineettoman kulttuuriperinnön listan ani harvojen elintarvikkeiden joukkoon. Tätä käsityönä tehtyä pötkylää valmistetaan Ranskassa seitsemän miljardia kappaletta vuodessa. Teollisesti valmistettuja patonkeja ei lukuun lasketa. Päinvastoin Unescon listalle pääsemisen toivotaan tukevan aidon tuotteen paluuta sille kuuluvalle paikalle.

Vielä 1970-luvulla Ranskassa oli 55 000 boulangerieta, leipuriliikettä, eli yksi 800 asukasta kohti. Nyt maassa on enää 30 000 leipomoa, mikä merkitsee yhtä leipomoa 2 000 asukasta kohti. Boulangerie-kyltin saa vain, jos patonki valmistetaan joka aamu itse tehdystä taikinasta, ei koskaan pakasteesta.

Valitettavasti on pakko todeta, että Suomesta saatavat patongit ovat la baguetten irvikuvia. Niistä puuttuu keveys, kuoren rapeus, sisustan pehmeys – ja tietysti sekä maku että tuoreus. Ja tuoksu, joka tulvahtaa kolmesti päivässä ranskalaisen boulangerien ovesta, kun tuoretta patonkia tehdään matin, midi et soir, aamulla, keskipäivällä ja illalla päivän jokaiselle aterialle.

Jos 12 miljoonaa ranskalaista jaksaa jonottaa patonkiaan joka ikinen päivä, täytyyhän siinä olla ainesta maailmanperintöön. Ikääkin ihmetuotteella on jo yli 300 vuotta, vaikka vasta viimeiset sata vuotta se on ollut niin suosittu, että siitä on tullut ranskalaisuuden symboli.

Sen sijaan Yhdysvalloista, mauttoman höttöleivän luvatusta maasta, aitoa ranskalaista patonkia saa yllättäen kuulemma niin itärannikon trendipaikoista kuin Nebraskan karjatilojen lähimaastosta. Persianlahden sodassa ranskalaisjoukot olivat jenkkijoukkojen rinnalla. Ranskalainenhan suostui sotimaan vain, jos hän sai tuoretta patonkia joka aterialla, ja kun jenkkisotilas sai maistaa ranskalaisen kenttäleipomon herkkua, vaati hänkin samaa muonitusta. Kun pojat sitten palasivat Atlantin taakse, alkoivat he valmistaa oikeaa patonkia kotikonnuillaan.

Tuote on niin hyvä, ettei sen päälle tarvitse muuta kuin nokare tuoretta voita eikä välttämättä sitäkään. Tulin kerran Pariisista Pasilaan MTV:n uutistoimitukseen lentokentältä ja jätin kaksi ennen lentoa leivottua patonkia toimituksen pöydälle. Tuskin olin ehtinyt käydä studiossa, kun patongeista oli jäljellä vain muruja. Herkku oli tehnyt kauppansa.

Olisikohan meidän kansallisherkustamme, ruisleivästä, ainesta maailmantuotteeksi suomalaisten savupirttien perintönä. Kovaa kehittämistä se vaatisi, sillä markettien tarpeisiin teollistettu, ankeasti plastiikkiin pakattu tuotteemme ei tainnuta tuoksullaan leipomoiden ovesta.

Karjalanpiirakassa voisi olla enemmän ainesta. Mutta vaikka kummallakaan tuskin kannattaa kuuta tavoitella, molempia voisi kyllä kehittää sekä omaksi että tänne tulevien matkailijoiden iloksi. Virossa olen saanut sämpylän kokoisen söpön ruislimpun lautaseni viereen ravintolassa.

Kirjoittaja on toimittaja ja tietokirjailija.