Asiantuntijalta: Me suomalaiset olemme sotien sivustaseuraajia

Viime päivien aikana suomalaisen median nukkasihdin läpi on valunut valtava määrä sodan likaisia sanoja, kuvia ja ääniä Lähi-idän taistelukentiltä. Yhtäläisyys neljän vuoden taa, jolloin moni meistä seurasi herkeämättä venäläisten hyökkäysnuolien etenemistä kohti Kiovaa, on ilmeinen.

Nykyhetki, muutaman vuoden takaiset tapahtumat ja varhemmat historiamme kehityskulut osoittavat, että me suomalaiset olemme itsenäisyytemme aikana – vuosia 1939–1945 lukuun ottamatta – olleet ennen muuta sotien sivustaseuraajia.

Vuonna 1914 serbialaisen opiskelijan Gavrilo Prinsipin vedettyä liipaisimesta tappaakseen Itävalta-Unkarin kruununperillisen Frans Ferdinandin ladottiin Suomen suurruhtinaskunnassa sanomalehtien etusivuille kirkuvia otsikoita. Lukijoille syntyi olletikin ajatuksia itsenäisestä Suomesta.

Tuolloin ei tiedetty, että ensimmäiseksi maailmansodaksi myöhemmin nimetty maailmanpalo oli käynnistymässä. Sodan myrskypilvissä oli kuitenkin suomalainen kultareunus, sillä otimmehan itsenäisyytemme monen muun eurooppalaisen pienen valtion tavoin.

Maailmansodan kauheudet kokenut sukupolvi eli Euroopassa seuraavat vuosikymmenet helpottuneena ja innostuneena, mutta myös katkeroituneena ja murheissaan.

Suomalaiset lukivat lehtien sivuilta Italian hyökkäyksestä Etiopiaan syksyllä 1935. Valistuneimmat lukijat märehtivät mietteissään. Jos Kansainliitto ei pysty hillitsemään sotaa Afrikassa, mihin se pystyisi sodan syttyessä Itämeren piirissä?

Kuin jatkumona sota rantautui Espanjaan vuosiksi 1936–1939. Espanjalaisesta taistelukentästä muodostui senaikaisen sodan koelaboratorio, jossa suurvalta-asemaa himoinneet Saksa ja Neuvostoliitto testasivat kykyjään tulevan voimainkoetuksen varalle.

Seuraavan suursodan todellinen ensinäytös koitti syyskuun alussa 1939, kun suomalaiset lukivat lehdistä Saksan hyökänneen Puolaan. Sivullisen sielua kaihersi, sillä sodan ja rauhan välissä oli enää Itämeri. Ennen vuoden vaihtumista sota oli totta myös Suomessa.

Keväällä 1945 viimeisten saksalaissotilaiden poistuttua Suomen Lapista eivät aikalaiset varmastikaan osanneet ennustaa, että Pohjolaa siunattaisiin useiden vuosikymmenten rauhanjaksolla.

Koreassa sodittiin vuosina 1950–1953. Suomalaisillekin alkoi tuolloin toden teolla valjeta, mitä Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välinen kamppailu maailmanherruudesta todellisuudessa tarkoitti. Presidentti Paasikivi reflektoi osuvasti: ”Suomen lehdet julkaisseet tietoja molemmin puolin. Muuta ei voi vaatia.”

Vietnamin sota ja sodankäynnin karmeudet päätyivät ensi kertaa maailmanlaajuisesti televisiokuvana sivustaseuraajien alitajuntaan. Myös suomalaiset kykenivät tarkkaamaan – muun muassa Rauli Virtasen reportaaseista – sotaa jatkuvasti päivittyvän jatkokertomuksen tavoin. Oman tv-aikansa ottivat ne satakunta vietnamilaispakolaista, jotka rantautuivat Suomeen vuonna 1979. Työtätekevät tulokkaat – niin sanotut venepakolaiset – kotiutuivat oivasti kylmään Pohjolaan.

Lähi-idässä sodat seurasivat toistaan. Iran ja Irak sotivat keskenään lähes koko 1980-luvun. Geneven sopimus oli jälleen pelkkä nippu papereita. Suomessa kauhisteltiin niin lapsisotilaita kuin kemiallisia aseitakin. Eniten kiukkua härmäläisissä tosin taisivat kirvoittaa polttoaineiden kohonneet hinnat. Hormuzinsalmen läpi kulkevien öljytankkereiden määrä vaikutti suomalaisten taloudenpitoon tuolloinkin.

Vuosituhannen vaihtuminen ei lopettanut sen enempää digilaitteiden käyntiä kuin uusia sotiakaan.

Vuonna 2002 Suomen asema sivustaseuraajana hämärtyi ensimmäisten suomalaissotilaiden lentäessä turvaamaan rauhaa Afganistaniin. Kansallinen kokemuksemme rauhanturvaamisesta oli toki jo lähes puolen vuosisadan mittainen, mutta 2000-luvun Afganistanissa suomalaiset joutuivat aiempaa useammin ja aiempaa kovempiin taistelutilanteisiin. Tulevina aikoina ehkä perataan vielä tiukemmalla seulalla sitä, osallistuivatko suomalaiset rauhaa turvanneet sotilaat sotaan vai olivatko he vain osa sotaa käyvää liittoumaa aseellisessa konfliktissa.

Viimeistään vuoden 2023 Nato-jäsenyyden myötä suomalaiset ovat henkisesti astuneet lämpiön ovista parvelle pääosanesittäjien nopeita suunnanmuutoksia vaimealla äänellä kommentoivien aktiivitoimijoiden joukkoon. Kun maailmalla soditaan, Suomen valintoja puolestaan tarkastellaan paksusankaisten, Nato-artiklojen sisältöihin tarkkaavien silmälasien läpi.

Olemme tottuneet pitkälti siihen, että sodat näkyvät meille sivustaseuraajille vain neutraaleina – sodan karmeudet häivyttäen ohittavina – hyökkäysnuolina maailmankartalla. Toivokaamme, että sodan kumu ei käy lähemmäs.

Mikko Karjalainen

sotahistorian apulaisprofessori

Maanpuolustuskorkeakoulun sotataidon laitos