Yliö: Venäjän hybridivaikuttamisessa on tuttuja kaikuja maamme historiasta Neuvostoliiton naapurina

Suomenlahdella merikaapelit katkeilevat ja suomalaisiin toimijoihin kohdistuu laajoja palvelunestohyökkäyksiä. Suomenlahden nimeksi ehdotetaan Pietarinlahtea. Pöyristyttävää kaikki tyynni. Suomeen kohdistuu hybridivaikuttaminen tai jyrkemmin ilmaistuna hybridisodankäynti on arkipäivää. Usko tai älä.

Historiallinen muistimme on valitettavan lyhyt, sillä asiaintila ei ole entuudestaan tuntematon. Esimerkiksi 1930-luvun lopulla suomalaisia koeteltiin vähintäänkin yhtä inhasti. Itänaapuri esitti oikeudettomia rajamuutosvaatimuksia, Suomen puoleiselta raja-alueelta siepattiin yksittäisiä suomalaisia ja kansainvälisen yhteisön kautta Suomelle esitettiin perusteettomia uhkavaatimuksia.

Synkeä luku itsenäisyytemme historiassa on se, miten Neuvostoliiton laaja-alainen vaikuttaminen muuttui aseellisen voiman käytöksi puna-armeijan hyökätessä yllättäen Suomen kimppuun 30. marraskuuta 1939.

Aseellisen vaikuttamisen ohessa hyökkääjä pyrki eristämään Suomen kipeästi tarvitsemastaan ulkomaisesta avusta, toteutti radiopropagandaa sekä lähetti ilmateitse Suomeen desantteja.

Talvisotaa seuranneina rauhankuukausina vaikutusyritykset eivät suinkaan laantuneet.

Kevään 1940 aikana uuden rajalinjan pinnasta katosi suomalaisia Neuvostoliittoon. Taloudellista painostusta kohdistui ennen kaikkea Petsamon nikkelituotantoon. Suomen–Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran ensisijaisena tehtävänä oli tehdä Neuvostoliiton valtapyrkimykset todeksi – ei suinkaan ystävyyden vahvistaminen.

Neuvostoliiton työkalupakki sisälsi 1930–1940-lukujen taitteessa niin poliittisia, sotilaallisia, taloudellisia ja sosiaalisia keinoja sekä propagandaa. Pyrkimyksenä oli Suomen nujertaminen.

Sangen tutun kolkkoja kaikuja verrattaessa viime kuukausien suomalaiseen keskusteluun.

Itänaapurimme historiallisissa toimissa on kiistämättä vahvoja analogioita nykyaikaan. Täytyy vain toivoa, että kytkös nykyhetken ja menneen välillä toteutuu etenkin siinä, miten me suomalaiset vaikuttamisyrityksiin suhtaudumme.

Syksyllä 1938 itäisen rajaseudun suomalaiset lähettivät yksissä tuumin pääministeri Cajanderille kirjeen, jossa he vaativat itselleen lisäturvaa. Alueluovutusvaatimukset tyrmättiin kaikkien suomalaisten voimin ilman eripuraa. Neuvostoliiton toiminta oli kuitenkin luonut suomalaisten keskuuteen epävarmuutta yhtään laukausta ampumatta.

Merikaapelien katkomisesta epäillyn öljytankkerin pysäyttäminen on nyky-yhteiskuntamme jämäkkä vastaus epäjärjestyksen synnyttämistä vastaan. Epävarmuus tulevasta on kuitenkin alati läsnä.

Talvi- ja jatkosodan vuosina tiedonvälitys oli Suomessa hyvin paljon keskitetympää kuin nykyisin. Radio tavoitti noin 1,3 miljoonaa suomalaista ja sanomalehdistö loput kolme- ja puolimiljoonaisesta kansasta.

Tiedonvälityksen ohjaaminen ja vihollispropagandan taittaminen oli joltisenkin mahdollista.

Nykyisin viestinnän moniäänisyys ei juuri mahdollista positiivista sääntelyä. Valta on yksittäisellä suomalaisella ihmisellä, joka toivon mukaan osaa tehdä valintoja oikean ja väärän tiedon välillä. Sivistystasomme – vaikka laskusuunnassa onkin – toivon mukaan vielä mahdollistaa tämän vastuun ryhdikkään kannon.

Vaikka ennen kaikki oli sananlaskun mukaan paremmin, yksi vahva tuulenvire liehuttaa siniristilippua nyt aiempaa uljaammin. Talvisodan aikana Suomen mahdollisimman tiukka eristäminen kansainvälisestä yhteisöstä oli hyvin paljon helpommin toteutettavissa kuin nykyisin Suomen ollessa virallisesti osa läntistä maailmanjärjestystä.

Kansainvälisestä avusta tai liittokunnan jäsenyydestä huolimatta oman puolustusvalmiuden kehittäminen ja tulevaan varautuminen olivat ja ovat edelleen se henkivakuutus, jolla Suomi voi itsenäisesti ja rauhanomaisesti vastata itänaapurin vaikutusyrityksiin.

J. K. Paasikiven toukokuussa 1940 Moskovassa ylöskirjaamassa ajatuksessa piilee pienelle kansakunnalle vaalimisen arvoinen tosiasia: ”Sopimukset eivät nykyään[kään] ole suurille esteenä eivätkä pienille turvana.”

Tulevaa emme onneksi tiedä, mutta mieleen tulee vanhan kansan sanonta: ”Jos jouluaattona aurinko pilkistää sen verran, että humalainen hevosmies kerkeää hevosensa valjastaa, tulee aurinkoinen kesä.” Mennyttä joulunaikaa Suomenlahdella peilaten ei ensi suven heinäpoutia uskalla varmuudella luvata.

Mikko Karjalainen

Sotahistorian apulaisprofessori

Maanpuolustuskorkeakoulun sotataidon laitos