Koko Suomea ei tarvitse pitää asuttuna – se kannattaa elää eläväksi

Helsingin Sanomien pääkirjoitus 8.6. päättyi lauseeseen ”Ei nykyaikaista puolustusdoktriinia rakenneta sen varaan, että jokainen niemi, notko ja saarelma idässä on asutettu”.

Lauseessa on viittaus ”Olet maamme armahin Suomenmaa” -laulun sanoihin. Samaisen laulun kymmenes säkeistö kuuluu: “Työhön, työhön yhtenä kansana siis / rehellisehen, arvoisaan! / Saman maan, saman kansan onnellen / joka korsikin kannetaan.”

Säkeet eivät puhu yhdestä ryhmästä toisen puolesta, vaan yhteisestä ponnistelusta – samaa maata, samaa kansaa varten.

Aluekehityksestä keskusteltaessa asetelma liukuu usein väärille raiteille. Pitäisikö koko Suomi pitää asuttuna – ja mihin hintaan? Tämä kysymys toistuu, mutta se on harhaanjohtava.

Jo sana “pitäminen” viittaa siihen, että yleensä maaseutu tai tässä tapauksessa Itä-Suomi on jotain, mitä pitäisi muiden kannatella. Todellisuudessa Suomen kilpailukyky edellyttää, että Itä-Suomen voimavarat otetaan käyttöön ja ovat käytössä.

Tämä ei ole nostalginen tavoite, vaan käytännöllinen välttämättömyys. Tuottava toiminta tarvitsee tekijöitä – toimeliaita ihmisiä, osaamista, arkea tukevia palveluita ja uskoa siihen, että työtä ja elämää voi rakentaa myös muualla kuin kasvukolmiossa. Itä-Suomi ei ole kehityksen kohde, vaan sen tekijä.

Jos perusinfra ja palvelut puuttuvat, jäävät mahdollisuudet hyödyntämättä. On valtion tehtävä huolehtia yritysten ja ihmisten yhdenvertaisista mahdollisuuksista koko Suomessa. Saavutettavuus on perusasia, jonka tulee olla kunnossa.

Tarvitsemme Suomessa vahvaa ja ohjelmallista kaupunkipolitiikkaa – mutta myös vaikuttavaa, tulevaisuuteen katsovaa maaseutupolitiikkaa. Nämä eivät ole toistensa vastakohtia. Ne ovat toisiaan täydentäviä näkökulmia samaan päämäärään: koko Suomen elinvoimaan.

Palvelujen saavutettavuus ei myöskään voi määräytyä pelkän väestötiheyden perusteella. Myös Itä-Suomessa tarvitaan viranomaisia, turvallisuutta, hoivaa ja arjen tukirakenteita. Ajatus siitä, että idässä asumisen valinta tarkoittaisi pärjäämistä vähemmällä, ei ole yhteiskunnallisesti kestävä.

Tämän kaiken keskellä ajattelen usein omaa kasvupolkuani.

Sain käydä kouluni pienessä kyläkoulussa, jatkaa yläkouluun ja lopulta lukioon kotikunnassani maaseudulla.

Muistan sen tunteen yhä: en koskaan epäillyt, etteikö opetuksen taso olisi ollut yhtä hyvä kuin missä tahansa muualla Suomessa. Sain kasvaa luottamuksessa siihen, että tämä maa pitää huolta jokaisesta nuoresta.

Tuo luottamus oli lahja, eikä se syntynyt tyhjästä. Se rakentui päätöksistä ja arvoista, joiden mukaan sivistys kuuluu kaikille. Sivistys on vapaan demokratian tae.

“Joka korsikin kannetaan” ei ole runollinen toive vaan käytännöllinen muistutus: jos haluamme rakentaa kestävää ja kilpailukykyistä Suomea, tarvitsemme koko maan voimavarat käyttöön.