Ydinasepolitiikassa ei ole varaa tempoiluun

Suomen Nato-jäsenyys oli historiallinen ratkaisu, joka tehtiin poikkeuksellisen vaikeassa ajassa Venäjän aloitettua täysimittaisen hyökkäyssodan Ukrainaan. Sen valmistelu on esimerkki siitä, miten suomalainen tapa tehdä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa on toiminut parhaimmillaan.

Prosessi vietiin läpi tiiviissä yhteistyössä tasavallan presidentin kanssa, ja oppositio otettiin varhain mukaan. Ratkaisut rakennettiin vaiheittain parlamentaariseen yhteisymmärrykseen nojaten: Yhteinen tilannekuva, avoin keskustelu ja halu löytää yhteinen linja loivat pohjan päätökselle, joka kestää aikaa ja sai eduskunnalta poikkeuksellisen laajan, lähes yksimielisen tuen äänin 188–7. Linja nauttii tänäänkin vahvaa luottamusta niin kansalaisten kuin kaikkien puolueiden keskuudessa.

Siksi on vaikea ymmärtää, miksi hallitus toimii nyt toisin ydinasepolitiikan kaltaisessa keskeisessä ja kohtalokkaassa kysymyksessä.

Nato-jäsenyydestä päätettäessä ja DCA-sopimuksen yhteydessä todettiin eduskunnassa yksimielisesti, ettei ydinenergialakiin ole muutostarpeita. Pääministeri Orpo vielä erikseen alleviivasi tätä Ylen haastattelussa toukokuussa 2024, kun häneltä kysyttiin pohjoismaisten pääministerien tapaamisessa asiasta: “Meillä on nyt ollut selkeä linjaus siitä, että ydinenergialakia ei ole nyt tarvetta lähteä avaamaan ja voimme jatkaa nykyisen lainsäädännön puitteissa”.

Alle kahta vuotta myöhemmin hallitus esittää kuitenkin jyrkkää käännöstä laajalla yhteisymmärryksellä ja konsensuksella rakennettuun ydinasepolitiikkaan, mikä veisi Suomen kauemmaksi muista Pohjoismaista sekä monesta muuta Naton itäisen reunan maasta. Miksi?

Suomi on Naton jäsen ja täysimääräisesti osa yhteistä pelotetta. SDP:lle on selvää, että Suomen tulee pitää kiinni pitkästä pohjoismaisesta linjasta. Kaikissa muissa Pohjoismaissa ydinaseita koskevia rajoituksia on kirjattu lainsäädäntöön tai sitoviin valtiosopimuksiin tai niiden yhteydessä tehtyihin rajauksiin. Suomen ei pidä olla se maa, joka irtautuu tästä linjasta.

Ydinaseet ovat ihmiskunnan tuhovoimaisimpia, kauhistuttavia aseita. Siksi ratkaisut vaativat erityistä harkintaa. Pohjoismaissa turvallisuus on rakentunut aina paitsi vahvasta omasta puolustuksesta, myös luottamuksesta ja ennakoitavuudesta.

Näin suurta muutosta ei pidä tehdä ilman laajaa parlamentaarista yhteistyötä, joka on tuottanut tulosta ulko- ja turvallisuuspolitiikassamme jo vuosikymmeniä.

Mutta yhteinen ratkaisu olisi yhä mahdollinen. Hallituksen tulisi jäädyttää tämä lakihanke ja käynnistää aito parlamentaarinen valmistelu. Olen tehnyt asiasta rakentavan ehdotuksen hallitukselle ja puolueille. Toivon, että hallitus vielä harkitsee, kannattaako laajaan konsensukseen perustuvaa ulko- ja turvallisuuspolitiikan päätöksentekoa murtaa tällä tavalla.

Turvallisuus ei lisäänny tempoilusta, vaan vahvasta yhteistyöstä.