Metsäkoneenkuljettajan identiteettikriisi – breikki peiton alla venähti

Tuntuu, että painan jatkuvasti elämässä torkkunappulaa. Tiedän, että pitäisi nousta, mutta peiton alla on lämmin ja vielä väsyttää. Ihan kohta. Five more minutes.

En koskaan tietoisesti päättänyt, että lähden metsästä enkä koskaan palaa. En tiennyt savotalta lähtiessäni, että se jäisi viimeiseksi työmaaksi. Olin rättipoikkiväsynyt ja odotin innolla breikkiä, kevättä ja omakotitalon laittamista.

Se breikki lopulta vähän venähti.

Ei ole helpoin yhtälö olla uransa alkutaipaleella oleva kuljettaja, tehdä samalla etätöitä Helsinkiin, kirjoittaa useampaa blogia ja kolumnia, olla vaaleissa ehdolla ja lopulta luottamustoimessa ja remontoida samalla vanhaa metsurikämppää käytännössä ilman rahaa.

Luovuus kuihtui. Päätöksentekokyky heikkeni. Halusin aikalisän, irtisanouduin valtaosasta pestejä ja hankkiuduin lopulta väsymyksen takia lääkäriin.

Ja nyt torkutan. Ja torkutan. Ja torkutan.

Monelle metsäkoneenkuljettajan työ on ainoa kuviteltavissa oleva työ. Siihen kasvoi, sitä opiskeli nuorena, sitä on aina tehnyt, siinä on hyvä eikä halua tai osaa tehdä muuta.

Itselleni taas on kertynyt vuosien saatossa ansioluetteloon täytettä niin paljon, etten kysyttäessä tiedä mistä aloittaa. On varaa valita, koska sanon aina kaikkeen kyllä, tykkään kaikesta, kyllästyn nopeasti, vaihdan vikkelästi ja viihdyn monenlaisessa työssä. Ja mitä useammassa samanaikaisesti, sen parempi.

Konetyötä ei voi käytännössä tehdä osa-aikaisesti ja työ matkoineen haukkaa vuorokaudesta herkästi jopa puolet. Halusin breikin aikana tehdä hetken osa-aikatyötä, jotta saan kaikki raudat pysymään kuumina, luovuuden kipinän elossa ja kalenteriin raivattua tilaa.

Hakeuduin aikanaan töihin kasinolle pokeriharrastuksen ajamana, pankkiin ja varainhoitofirmaan sijoitusharrastuksen kautta, metsäkouluun metsäharrastuksen kautta ja nykyiseen asiakaspalvelutyöhön myös vapaa-ajan kiinnostuksen myötä. Alun perin väliaikaiseksi tiedonhamstraamisjaksoksi suunnitellun työn piti olla vain muutaman kuukauden mittainen kesätyöpesti, mutta olen jo kaksi kertaa vastannut myöntävästi, kun on kysytty, voisinko jatkaa. Aikaa on kulunut jo yli vuosi.

Eli edelleen torkutan. Ja torkutan.

Logistisesti nykyinen järjestely on koukuttavan hyvä. Lyhyt työmatka, joustava työ, lisätöiden mahdollisuus, metsätyötä paremmat vuorolisät, järkevät työtunnit, houkuttelevat työajat, tuntuvat kilsakorvaukset, hauskat asiakkaat ja mielekäs, helppo sisätyö. Lisäksi tienaan enemmän kuin samana päivänä metsäkoulusta valmistunut motokuskipuolisoni.

Olen aivan liian syvällä mukavuusloukussa pyristelläkseni tosissani pois.

Silti tuntuu koko ajan, että kaikki on väliaikaista, koska vaikka arki rullaa sulavasti uomissaan, sielu on edelleen metsässä. Siellä se istuu kannon nokassa odottamassa, kuin omistajansa hylkäämä koiranpentu. Olen henkisesti edelleen metsäkoneenkuljettaja, en myyjä. Mutta missä vaiheessa en enää ole metsäkoneenkuljettaja tutkinnosta huolimatta, vaan valemetsäkoneenkuljettaja? Koneellisen puunkorjuun puoskari. Huijari.

Joka päivä vähän hävettää, että puuhastelen harrastukselta tuntuvan työn parissa enkä ponnistele päästäkseni kohti omaa identiteettiammattia. Puuhastelu tuntuu kalliin koulutuksen hukkaan heittämiseltä, lähes pyhäinhäväistykseltä, varsinkin kun tiedostaa, että päätyy tilastoissa juuri sinne, minne ei todellakaan ajatellut joutuvansa. Naiseksi, joka ei lopulta työllistynyt metsäkonealalle. Tilastot eivät kyllä missään vaiheessa olleet puolellani. Ylipäätään valmistuneista kuljettajista vain jokunen prosentti on naisia ja näistä valmistuneista vain reilu kolmannes työllistyy metsäalalle.

Eniten tässä kaikessa risoo, etten ehtinyt kyllästyä metsätyöhön. Jotenkin lomautusten ja sairastelujen myötä vain ajauduin huomaamattani pois. Mikäli olisin itse heittänyt hanskat naulaan ja tajunnut, ettei tämä ole se mitä haluan isona tehdä, olisi henkisesti helpompi pohtia mihin suuntaan lähtisi seuraavaksi.

Mutta nyt vain torkutan. Ja pelkään, että jämähdän lopullisesti tänne pehmeän ja lämpöisen peiton alle.