Lukijalta: Suomen ei pidä jäädä jälkeen vammaisten huomioinnissa − näin se voidaan välttää

Yhdenvertaisuudesta puhutaan paljon, mutta yksi ryhmä jää yhä varjoon – vammaiset ihmiset. Suomi haluaa olla ihmisoikeuksien mallimaa, mutta vammaisten osallisuudessa olemme vasta alkutaipaleella.

Nyt on aika varmistaa, ettei Suomi jää jälkeen muusta Euroopasta vammaisinklusiivisessa sosiaalityössä.

Kuvittele Suomi, jossa vammainen lapsi saa käydä lähikoulua täysivaltaisena oppilaana. Missä vammainen aikuinen valitsee itse tarvitsemansa palvelut – ei laitosta, vaan henkilökohtaisen budjetin turvin.

Missä kaikki bussit, virastot ja verkkopalvelut ovat esteettömiä, ilman erillistä anomista. Tämä ei ole utopiaa – näin toimii jo moni Euroopan maa. Miksi emme mekin?

Tänä vuonna hyväksytty uusi vammaispalvelulaki lupaa paljon. Se poistaa keinotekoiset jaot vammaryhmien välillä ja lupaa turvata itsenäisen elämän edellytykset. Paperilla erinomaista.

Mutta ilman asennemuutosta laki ei muuta todellisuutta. Suomen nykytila on keskitasoa – meillä on hyvä perusterveydenhuolto, mutta onko vammainen ihminen mukana yhteiskunnassa? Pääseekö töihin, osallistumaan, vaikuttamaan?

Liian moni pyörätuolin käyttäjä ei vieläkään pääse kotikaupunkinsa liikkeisiin. Kehitysvammaiselle nuorelle tarjotaan yhä vain työkeskuksen nurkkaa. Kuuro potilas kohtaa lääkärin, joka kohauttaa olkiaan tulkin puuttuessa. Nämä ovat korjattavissa.

Hyvinvointialueet tarjoavat nyt mahdollisuuden: palkataan riittävästi vammaissosiaalityöntekijöitä, koulutetaan kohtaamaan ihmiset tasavertaisina ja otetaan kokemusasiantuntijat mukaan suunnitteluun.

Viedään YK:n vammaissopimuksen periaate – ei mitään meistä ilman meitä – käytäntöön.

Vammaisten osallistuminen ei ole kustannus, vaan investointi. Se tuottaa tasa-arvoa, työllisyyttä ja toimivia palveluita. Rakennetaan Suomi, jossa yhteiskunnan jäsenyys ei riipu siitä, käyttääkö ihminen pyörätuolia tai avustajakoiraa. Se on Suomi, josta voimme kaikki olla ylpeitä.

Lassi Murto

Raisio