Väkivallan keskellä elävät lapset voivat oppia väkivaltaan – vihasta eroon pääseminen vaatii työtä

Puhelin teinilleni kaikenlaista kävellessämme bussipysäkille. En ollut varma, kuunteleeko hän.

Silti hämmennyin, kun hän yhtäkkiä kesken kaiken huomautti: ”Hei äiti, mulla on kuulokkeet korvissa ja huppu päässä, luuletko sä, että mä kuulen?”, siirtäen samalla kuulokkeen paikalleen ja hupun tiukasti päähänsä.

En ollut puhunut mitään tärkeää, sillä en ollut hänen kuulemisestaan varma alun alkaenkaan.

Tilanne oli lähinnä huvittava. Ehkä hän oli kuullut sen verran, että osasi huomauttaa, ettei kuitenkaan kuule, tai sitten puheeni ei kiinnostanut. Käperryin omiin ajatuksiini ja päähäni jäi soimaan ajatus, kuuleeko kukaan. Kiinnostaako ketään?

Jaksaako kukaan enää kuulla esimerkiksi Venezuelan tilanteesta ja ihmisten hädästä? Venezuelassa on jo vuosia vallinnut humanitaarinen hätätila, ja maasta on paennut arvioiden mukaan noin 8 miljoonaa ihmistä.

He pakenevat konflikteja, väkivaltaa, köyhyyttä, sosiaalista eriarvoisuutta, kaaosta. Perheet on hajonneet ja ihmiset kokevat voimakasta surua, pelkoa, vihaa ja epätoivoa. Maahan jääneillä on pulaa ruoasta, bensiinistä, lääkkeistä – kaikesta, mitä elämiseen tarvitaan.

Sotatoimet Sudanissa on ajaneet lähes 6 miljoonaa ihmistä pakolaisiksi, heistä puolet on lapsia. He pakenevat laajalle levinnyttä väkivaltaa.

Entä lapset Gazassa? Heillä ei ole mahdollisuutta edes pakenemiseen.

Todistamme suurinta konfliktien ja pakolaisten määrää sitten vuoden 1945. Maailmanlaajuisesti miljardi lasta on kokenut väkivaltaa – henkistä, fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa tai laiminlyöntiä – pelkästään viime vuoden aikana.

Jos säilyy hengissä, joutuu kohtaamaan pitkittyneiden konfliktien vaikutukset. Esimerkiksi oppiminen keskeytyy, kun kouluja suljetaan tai terveydenhuoltoa ei ole saatavilla. Ihmiset ovat psyykkisesti rikki.

Väkivallan keskellä eläneet lapset tottuvat ja oppivat väkivaltaan. Järkyttäviä asioita kokeneet lapset ja aikuiset joutuvat todella tekemään työtä päästäkseen pois vihasta ja katkeruudesta.

”Se, jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan”, sanoi Jeesus. Olen viime aikoina miettinyt tätä nimenomaan vallan näkökulmasta. Sillä, jolla on valtaa, on suurempi velvollisuus puuttua epäoikeudenmukaisuuteen.

Valta-asetelmien tunnistaminen on tärkeää, koska vallan väärinkäytön ja ihmisten hyväksikäytön todennäköisyys kasvaa, kun yksilöt ovat haavoittuvassa tilanteessa ja kun vallan dynamiikka on epätasa-arvoista.

Itsekin haluaisi joskus olla kuin teini – heittää hupun päähän ja sulkea silmät ulkomaailmalta. Olen kuitenkin sitä mieltä, että vähintä, mitä me voimme tehdä, on tietää. Ja aina voi vähintään vedota niihin, joille valtaa on annettu.

Kirjoittaja on pitkään Nepalissa ja Senegalissa työskennellyt Suomen Lähetysseuran suojelun (safeguarding) asiantuntija, joka uskoo siihen, että jaettu ilo kaksinkertaistuu ja suru puolittuu.