Luontokatoa estävien viljelijöiden pelkoa ei oteta vakavasti – raha ja korulauseet eivät riitä korjaamaan tilannetta

Monimuotoisuus on tärkeää. Suuri osa suomalaisista lienee tästä yhtä mieltä. Ketokasvit, perhoset ja linnut ilahduttavat luonnossa liikkujia, ja laidunnettu maisema miellyttää silmää enemmän kuin pusikko. Moni ilahtuu nähdessään eläimiä laitumella, sillä näky on nykyään melko harvinainen. On myös mahtava tietää, että yksi lehmän läjä voi tarjota elinympäristön jopa sadoille eliöille.

Monessa paikassa on nähtävissä, mitä maisemalle tapahtuu, kun laiduntaminen loppuu. Pienet kotieläintilat vähenevät, eikä laiduntamisen toteuttaminen isommissa yksiköissä ole välttämättä helppoa. Esimerkiksi vanhojen hakamaiden hoitaminen ei välttämättä sovi kokonaisuuteen. Luontokato on arkipäivää, eikä parempaa näytä olevan tulossa, mikäli muutosta asenneilmapiirissä ei tapahdu.

Moni maisemien hoitoon sitoutunut tila on kokenut kovia iskuja viime vuosina. Tilan koko talous on pahimmillaan saattanut keikahtaa nurin.

Yrittämiseen kuuluvat myös riskit, ja voi olla, että joissakin kohteissa tukia on aiemmin saanut hieman kevyin perustein. Näitä aloja on nyt karsittu, ja valtakunnallista maisemanhoidon tavoitealaa laskettu. Tavoitteeseen pyritään nostamalla tukitasoja tänä vuonna.

Suunta ja muutos on tärkeä, mutta pelkään, ettei se riitä.

Maisemasopimuksiin sitoutuneista viljelijöistä moni on tehnyt työtä monimuotoisuuden eteen jo vuosikymmeniä. He tuntevat kohteensa ja sen, miten esimerkiksi eri vuosien vaihtelevat sademäärät niihin vaikuttavat.

Kohteessa yhtenä ajankohtana vierailevan virkamiehen tietämys ei voi mitenkään olla vastaava ainakaan ensimmäisenä tai toisenakaan vuonna. Siksi viljelijöitä, alueidensa erityisasiantuntijoita, pitäisi kuunnella herkällä korvalla.

Kivet ja kalliot ovat usein tärkeitä monimuotoisuuden kannalta.  Kuva: Saara Lavi

Nyt kentältä kuuluu hyvin toisenlaista viestiä. Osalla katselmuksista tunnelma on nuiva, eikä neuvoja saa, vaikka niitä pyytäisi. Raportti ja tulos saapuvat kuukausien päästä. Sitä edeltää pahimmillaan raastava jännitys siitä, onko maisematyötä tai tilan pitoa varaa edes jatkaa. Puhumattakaan siitä, onko siihen halua.

Uskon, että maa- ja metsätalousministeriöllä on aito tahto lisätä maisema-aloja, mutta se ei ehkä ole rahalla ja korulauseilla toteutettavissa.

Kentällä tapahtuviin kohtaamisiin tarvitaan lisää keskustelua, avointa ja neuvovaa asennetta sekä reilua ja tasapuolista kohtelua heille, jotka sopimuksiin sitoutuvat.

Kuka uskaltaa tehdä sopimuksen, jonka ehdot riippuvat kesän säästä ja yhdestä satunnaiseen aikaan tehdystä katselmuksesta? Entä jos eläimet eivät ole kahlanneet vielä alkukesästä laitumen kosteimpiin osiin syömään tai luokitukselle tärkeää perhosta ei tarkastuspäivänä näykään?

Pelon ja epävarmuuden sietämiselle on vaikeaa määrittää hintaa, eikä nykyinen ilmapiiri houkuttele nuoria jatkajia alalle.