Yliö: Esteaitaa itärajalle kaikki tyynni – suunniteltu aita on pieni ponnistus verrattuna Salpalinjaan

Turvallisuus maksaa. Kuluvan syksyn aikana olemme saaneet huojentuneina lukea, että Rajavartiolaitos rakentaa vuoden 2026 loppuun mennessä Suomen itärajalle yhteensä noin 200 kilometriä kiinteää esteaitaa. Hankkeen kokonaiskustannuksiksi valvontajärjestelmineen arvioidaan vajaat 400 miljoonaa euroa.

Kuulostaa kalliilta, mutta jos esteaidan pystytystä peilaa itsenäisyytemme aiemmille sivuille, on tuleva investointi kuin hyttysen siipien ininä Kainuun korvessa. Vai miltä kuulostaisi, jos vuosien 2025 ja 2026 Suomen valtion budjetista tarkattaisiin viisi prosenttia aitatalkoisiin. Näin toimittiin vuosina 1940 ja 1941, kun köyhän valtion varoilla rakennettiin Salpalinjaa itärajan suojaksi.

Mörssäriasema Lemillä. Kuva: Ulla-Riitta Kauppi / Rakennushistorian kuvakokoelma / Museovirasto

Mikä tuolloin keväällä 1940 oli toisin, kun suomalaiset olivat todenteolla valmiita panostamaan raudoitettuihin betonilaitteisiin ja kiviesteisiin? Vastaus on tietenkin talvisota.

Edellisten kuukausien synkkääkin synkemmät kokemukset – 25 000 sankarivainajaa ja karjalaisten menetetyt kotitanhuat – olivat tuolloin kansakuntamme lähimuistissa. Jokaisen suomalaisen omakohtainen kärsimys oli kitkeränkarvas motivaattori.

Salpalinjan syntyhistoria vuonna 1940 oli siis osa talvisodan tilintekoa. Moskovan rauhassa oli menetetty erittäin merkittävä osa sotaa edeltäneen ajan varuskunta-alueista ja puolustuslaitteista. Lisäksi sota oli osoittanut, että jokainen itärajan ylittävä tieyhteys oli potentiaalinen puna-armeijan hyökkäysura. Uudelle itärajalle tarvittiin mahdollisimman vahva puolustuslinja, vaikka rahareikiä sodasta toipuvassa yhteiskunnassa oli viljalti.

Vuoden 1940 loppuun mennessä Salpalinjatyömaiden siviilityövoiman vahvuus oli noin 28 000 ja korkeimmillaan maaliskuussa 1941 noin 35 000 miestä. Mykistävä voimainponnistus!

Linnoittamisen työnjako oli käytännöllinen. Sotilaat rakensivat taisteluhaudat, piikkilankaesteet ja muut kirveellä ja lapiolla taputeltavat työt. Palkatut siviilityömiehet puolestaan uurastivat rakennusmestarin tai -insinöörin johdossa betoninvalua ja louhintatöitä edellyttäneet, erikoisammattitaitoa ja -työkaluja vaatineet urakat.

Muonituksesta, toimistotyöstä ja sairaanhoidosta vastasi noin 2 000 lottaa.

Siviilityöntekijöiden tekemästä työstä maksettiin palkka, mutta työmäärä oli hirvittävä. Jo pelkästään kiviesteiden rakentaminen vaati tolkuttoman määrän lihas- ja hevosvoimia. Tuon ajan kuorma-auto – oli se sitten Ford, Chevrolet tai Sisu – pystyi kuljettamaan kerralla vain yhden noin kolmen tonnin painoisen estekiven. Kilometrin pituiseen kiviesteeseen tarvittiin keskimäärin 1 700 kiveä. Kukin voi mielessään miettiä, millainen urakka Salpa-linjan rakentaminen oli.

Raha muodostaa henkisen sillan kahdeksan vuosikymmenen taakse pohdittaessa 2020-luvun esteaidan ja siihen liittyvän valvontajärjestelmän materiaali- ja rakentamiskustannuksia. Mitä olemme valmiita maksamaan turvallisuudestamme, on uhka sitten välineellistetty maahanmuutto tai ”pienten vihreiden miesten” invaasio. Esteaitaahan ei rakenneta ensisijaisesti sotilaallisen maanpuolustuksen tarpeisiin.

Miksi meidän on oltava huolissamme turvallisuudestamme?

Häpeällisen itsekkäästi ajatellen meidän suomalaisten onni on, että itänaapurimme hyökkää nyt muualla kuin luoteisrajallaan. Mutta nykytila ei ole tulevaisuuden tae.

Meidän on syytä tunnistaa historiastamme, että puolustajalle sodan syttyminen on aina eräänlainen yllätys. Aloite on hyökkääjällä. Talvisodan alkuhetkillä se oli Josif Stalinilla.

Suomalaisten tilanteenarvion vaikeus korostui marraskuussa 1939 ennen talvisotaa. Yhtäältä arvioitiin sodan syttyvän, toisaalta arvioitiin, ettei sota ei syty lähitulevaisuudessa. Onneksi kuitenkin varauduttiin ensimmäiseen. Tulevaisuuden ennustaminen oli vaikeaa tuossakin ajassa.

Puolustusvarustukseen kuluvaa kivistä rakennettua panssariestettä Utin linnoituksen koillispuolella. Kuva: Helena Ranta / Arkeologian kuvakokoelma / Digikuvakokoelma / MuseovirastoArkeologian kuvakokoelma / Digikuvakokoelma / Museovirasto

Salpalinjalla ei koskaan taisteltu. Puolustuslinjalla oli kuitenkin tärkeä merkityksensä, kun Suomi taisteli jatkosodassa kesällä 1944 olemassa olostaan.

Suomalaiset sotilaat pysäyttivät puna-armeijan Karjalankannaksella ja Laatokan Karjalassa ennen Salpalinjaa, mutta tieto rintamien takana olevasta puolustusasemasta oli henkisesti korvaamaton.

Olemme varmasti kaikki yhtä mieltä siitä, että Salpalinjan tavoin tulevina vuosina itärajallemme Kaakkois-Suomeen, Pohjois-Karjalaan, Kainuuseen ja Koillismaalle nouseva esteaita olisi paras mahdollinen investointi, jos sen kestävyyttä ei tultaisi koskaan konsa milloinkaan koettelemaan.

Mikko Karjalainen

sotahistorian apulaisprofessori

Maanpuolustuskorkeakoulun Sotataidon laitos