Evakkojen asuttaminen piti aloittaa jo välirauhan aikana. Toukotöitä tehdään talkoilla mäntsäläläisellä pika-asutustilalla toukokuun puolivälissä 1941. Kuva: Vilho Uomala / Museovirasto / Kansatieteen kuvakokoelma / Suurtalkoot ry:n kokoelma
Sotien jälkeen Suomessa raivattiin käsi- ja hevosvoimin tuhansia asutustiloja ‒ ”Ihmiset kokivat rakentavansa uutta, parempaa tulevaisuutta”
Viime sotien jälkeen sadoille tuhansille suomalaisille oli löydyttävä oma maapala. Monille se tarkoitti tilan raivaamista asumattomaan metsään käsi- ja hevosvoimin.Tilaajalle
Maan nälkä ja usko tulevaisuuteen saivat ponnistelemaan. Pellonraivausta Mäntsälässä vuonna 1949. Kuva: Pekka Kyytinen / Museovirasto / Kansatieteen kuvakokoelmaMatkanpää. Se olkoon tilan nimi, päättivät Armiset.
”Tää on niin kuin matkan pää, ollaan kierrelty ja nyt päästiin tähän”, mietti perhe, jonka jatkosodan rauhanehdot pakottivat lähtemään Karjalankannaksen Kirvusta. Uusi koti löytyi pitkän taipaleen jälkeen Orimattilasta.
Matkanpää oli yksi niistä 101 000 tilasta, jotka Suomessa rauhan tultua perustettiin. Tiloista 16 000 raivattiin metsä- ja suomaille varsinkin maan itä- ja pohjoisosiin.
”Sodanjälkeistä asuttamista on kutsuttu korvenraivauksen loppukiriksi, suomalaisten viimeiseksi ryntäykseksi metsään”, kertoo historiantutkija Erkki Laitinen.
Hän laskee, että noin sata tuhatta metsähehtaaria raivattiin pelloiksi ja että asuttamiseen kaikkinensa käytettiin kaksi miljoonaa hehtaaria metsämaata. Puolet maista tuli valtiolta. Toiseksi eniten lunastettiin metsäyhtiöiltä, kunnilta ja seurakunnilta.
”Yksityisten metsiä ostettiin tai pakkolunastettiin ensin tilakeinottelijoilta, rappiotiloilta ja harrasteviljelijöiltä ja sen jälkeen suurtilallisilta.”
Aluksi maata sai hakea ja lunastaa siirtoväki, joka joutui lähtemään Neuvostoliitolle luovutetuilta alueilta Karjalasta, Lapista, Kainuusta ja Porkkalasta.
Asuinpaikkoja luvattiin myös rintamasotilaille sekä sotainvalideille, -leskille ja -orvoille.
Vähitellen omaksi
Ajan ankaruutta kuvaa erään evakkolesken kirje Kunnailta salomaille -kirjassa. Sota-aikana oli kuollut ensin kirjoittajan mies, sitten yksi pojista kaatui talvisodassa ja toinen jatkosodassa. Nuoremmat pojat vei miinaräjähdys kotitilalla, jonne perhe välillä palasi. Lopulta leski lähestyi siirtoväenasiain ministeriä:
”Pitäisi saada kotipaikka johon muuttaisi. [––] Minulla on vielä 12 v. poika ja 2 tyttöä, joten me kyllä pienen paikan työt tehtäis itse. En ano lahjana enkä armopaloina vaan entisen tilalle.”
Kukaan ei saanut maata noin vain. Tiloja oli viittä eri tyyppiä ja kokoa, ja ehtoihin saattoi kuulua, että on oltava perhettä tai osattava maanviljelystä.
Tilaa ei tarvinnut maksaa heti. Siitä tehtiin valtion kanssa hallintasopimus, ja ajan mittaan maan sai lunastaa omaksi. Siirtoväkeä auttoivat korvaukset rajan taakse jääneestä omaisuudesta. Kaikille asutustiloille oli tarjolla lainoja, ja metsään raivatuille tiloille maksettiin uudisraivauspalkkiota.
Kinttupolkujen takana
Metsä- ja suomaille raivattuja tiloja sanottiin kylmiksi tiloiksi vastakohtana lämpimille tiloille, joihin kuului valmiita peltoja ja ehkä rakennuksiakin. Kylmällä tilalla kaikki alkoi nollasta.
”Vähän pelotti joutua keskelle korpea ja aivan pitäjän laitamille. [––] Rakennusten paikalla kasvoi suuri metsä, joka oli ensin kaadettava että pääsi suunnittelemaan rakennusta niin ihmisille kuin eläimille”, muistellaan kirjassa Kunnailta salomaille.
Perheet saattoivat aluksi asua huterissa tilapäismajoitteissa, sitten alkeellisesti saunassa tai navetassa. Usein vasta sen jälkeen valmistui koti tyyppitalopiirustusten ja viranomaisten tarkkojen ohjeiden ja lupaehtojen mukaan. Ne eivät aina olleet asukkaille mieleen.
Puutavara olisi pitänyt saada rakennuspaikalta, mutta usein sitä jouduttiin hakemaan kauempaa. Kaikista rakennustarvikkeista, etenkin nauloista, oli huutava pula. Kuljettaminen toi omat haasteensa, sillä maantie kylmälle tilalle saattoi valmistua vasta vuosien kuluttua.
”Sillo ei ollu muantietä ku mehtiä myöten. Tuolta vain jostain tultii aina semmosta polokua myöten. Tai kyllä kait siitä hevosella pysty ajamaan, mutta se tie tuli joskus vuonna viiskymmentäkolome”, eräs haastateltava muisteli tutkijalle uutta koulumatkaansa.
Pellonraivaus oli ankaraa työtä, vaikka apuna olisi ollut hevonenkin. Nyrövirran isäntä ja emäntä ruokatauolla Rengon Kaloisten kylässä vuonna 1952. Kuva: Pekka Kyytinen / Museovirasto / Kansatieteen kuvakokoelmaKuokka, kanki ja pommi
Työhön tarvittiin isän lisäksi perheen äiti ja lapsetkin. Maan nälkä oli kova ja sai kaikki ponnistelemaan.
”Kevväällä hakattii rakennuspuut. Minä pistin miesten housut jalakaan ja mentiin mehtään. [––] Se ei nyt ihan niin käyny ku vanhalta oppineelta. Mutta kyllä se rupes käymään, kun halu oli hyvä”, erään naisen muistelus kertoo.
Joillakin kylmillä tiloilla osa puista oli kaadettu, kun uudisasukkaat saapuivat. Jäljelle oli jäänyt valtava kasa kantoja juurakkoineen.
”Se oli melkein pahempi ku tehä pystystä se pelto. [––] Sitte vai hevosel ja vaekka millä tavalla lykki niitä hajalle. Ja se ol hirmusta työtä”, Pihtiputaalle asettunut kuvaili kantohelvettiä.
”Nimenomaan kanto sopisi tunnuskuvaksi kylmien tilojen raivaamiselle”, Erkki Laitinen toteaa. Niin vahvasti kannot jäivät elämään ihmisten muistikuvissa.
Juurakkojen kimppuun oli käytävä ilman koneita työkaluina kuokka, kirves, saha ja kanki.
”Ja jumalaton määrä dynamiittia, kantopommeja. Nimismies anto luvan”, muistellaan kirjassa Ihminen ja metsä. Kaikki eivät räjähteitä saaneet, heillä oli vain omat voimat. Ja hevosen, jos sellaisen omisti.
Kannot oli irrottelemisen jälkeen puhdistettava mullasta ja savesta. Osan niistä saattoi tai ehti pilkkoa polttopuiksi, lopuista oli hankkiuduttava eroon muuten.
”Isä oli hyvin innokas niitä polttamaan, se aina puolel yöl asti poltteli kantoja. [––] Eihän niitä muuten olis saanu hävitettyä, mihinkä hittoo niitä ois pannu.”
Asutustiloilla työvoimaksi tarvittiin kaikki perheenjäsenet voimiensa mukaan. Pojat siirtävät kiveä Kurussa kesällä 1952. Kuva: Pekka Kyytinen / Museovirasto / Kansatieteen kuvakokoelmaUupumukseen saakka
Siirtoväen ja rintamamiesten lisäksi tilan saattoi saada, jos maanhankintalakien vuoksi menetti vuokratilansa tai työpaikkansa maataloudessa. Yksi heistä, nimimerkki Ville Mäkelä, muisteli asuttamista Maaseudun Sivistysliiton kirjoituskilpailussa.
Ville teki sopimuksen kylmästä viljelystilasta. Hänelle luvattiin, että osa maista raivattaisiin valmiiksi koneilla, mutta koneet kävivätkin vain pienellä alueella.
”Tiloittain vaihteli paljon, minkä verran koneapua saatiin – jos saatiin ollenkaan”, historiantutkija Erkki Laitinen kertoo.
”Maat eivät aina olleet hedelmällisiä, ja ne saattoivat olla kivikkoisia tai vetisiä”, lisää Helsingin yliopiston talous- ja sosiaalihistorian tutkija Petri Talvitie.
Välillä katkeruus hiipi Villenkin mieleen.
”Pahoilla mielin, loppuun väsyneenä iltaisin, joskus kyyneliäkin niellen hakeutui usein laihan ruokapöydän ääreen tätäkö tämä onkin ajatuksin.”
Vähän helpommalla Ville pääsi pienipuisella suolla. Kuokilla hän ja vaimo saivat yhdessä raivattua jopa neljä aaria päivässä. Jaksettava oli, sillä tiloille oli tehty raivaussuunnitelma, jonka etenemistä valvottiin. Raivaamisesta sai myös rahapalkkioita.
”Omaa tarvetta vastaava tuotanto tuli saada nopeasti käyntiin, parille lehmälle rehut ja laidun, perunat ja vihannekset eikä pahaa olisi tehnyt vaikka leipäviljaakin olisi pystytty nopeasti tuottamaan edes oma tarve. Kun näin tapahtui, asutustilallinen ei ollut kovin turvaton.”
Parempaa kohti
Korvenraivaajia kaihersivat sodan arvet, niin henkiset kuin ruumiilliset. Eräs muistelija mietti Karjalan miehiä Kainuun korvissa ja soilla.
”Siellä he, sodan rasittamat miehet raatoivat muistojen ja sairauksien kanssa. Painajaiset yöllä unissa koskivat myös äitien ja lasten elämää. Kun invalidimies itki unissaan, kuinka siellä voi kukaan nukkua.”
Toisaalta ponnistelussa sai näyttää kykynsä ja maahan sai puskea vaikeat kokemukset. Sitkeässä puurtamisessa kohisi voima ja elämä, kuten Pirkko Sallinen-Gimpl kuvaa kirjassa Rintamalta raiviolle. Sodan kauhut olivat jääneet taakse, ja nyt, pala kerrallaan, korpi väistyisi ja oma maa laajenisi.
”Henkisesti iso asia on varmasti ollut tietoisuus siitä, että oli selvinnyt hengissä”, Erkki Laitinen miettii.
”Intoa ja jaksamista antoi se, että ihmiset kokivat rakentavansa uutta, parempaa tulevaisuutta.”
Ilmari Lappalainen pellonraivaustöissä Nilsiän Konttimäellä kesäkuussa 1953. Kuva: Pekka Kyytinen / Museovirasto / Kansatieteen kuvakokoelmaTyövoimaa savotoille
Ajatus maan järjestämisestä rintamamiehille ja kaatuneiden perheille virisi jo jatkosodan aikana ehkä taisteluhengen nostattamiseksi. Se ja koko asutustoiminta oli samalla jatkumoa sosiaali- ja yhteiskuntapolitiikan pitkälle linjalle, Petri Talvitie sanoo.
”Jo 1800-luvulla tilattoman väen ongelmien ratkaisuksi ajateltiin, että ihmisen paras sosiaaliturva on maa. Että jos on palsta, voi olla omavarainen ja elättää itsensä ja perheensä.”
Asuttamisen lisäksi uusien tilojen tärkeä tavoite oli kotimaisen elintarviketuotannon turvaaminen. Ruokapulasta oli sodan aikana saatu karvas opetus. Pientilalliset tarvittiin myös metsätöihin. Mies ja hevonen oli savotalla korvaamaton työpari ennen maataloustraktorien valtakautta.
”Esimerkiksi Pohjois-Karjalaan perustettiin suhteessa kaksi kertaa enemmän asuntoviljelystiloja kuin muualle Suomeen. Se ei ollut sattumaa. Asutusta ohjattiin sinne, missä oli paljon valtion ja yhtiöiden metsiä, joihin tarvittiin työvoimaa”, Erkki Laitinen korostaa.
Hyöty oli molemminpuolista. Tilalliselle hakkuut antoivat työtä talvellakin toisin kuin peltoviljely. Tilipussin avulla pienviljelijä elätti suuren perheensä ja rahoitti maatilan hankinnat.
Metsänkin omistajiksi
Viljelyskelpoisen maan lisäksi osalle asutustiloista lohkottiin metsää joko kotitarpeiksi tai niin paljon, että puuta riittäisi myös myyntiin. Niin sanotuilla asuntoviljelystiloilla metsää oli keskimäärin vähän alle 15 hehtaaria ja viljelystiloilla keskimäärin 36 hehtaaria.
Metsän pinta-ala vaihteli tilan sijainnin mukaan. Kun eteläsuomalaiselle viljelystilalle metsää sai keskimäärin 16 hehtaaria, Keski-Suomessa hehtaareita irtosi 45 ja Lapissa 115.
”Etelässä metsää ei riittänyt samaan tapaan kuin harvaan asutuilla alueilla, mutta tilannetta paikattiin perustamalla siirtoväen yhteismetsiä”, Laitinen kertoo.
Viranomaiset valvoivat metsän käyttöä. Puun myyntiin piti saada lupa, kunnes koko tila oli maksettu. Siihen saakka vain puolet metsätulosta sai käyttää vapaasti. Toinen puoli täytyi tallettaa pankkiin, ja sen käyttämiseen piti saada lupa asutustoimikunnalta. Salakauppojakin tehtiin silloin, kun rahantarve oli kova.
Rintamamies Ilmari Juutisen perhe asutustilansa uuden navetan edessä Nurmeksen Ylikylässä vuonna 1957. Kuva: Topi Toivanen / Nurmeksen museoEdelleen metsäkansaa
Jälkeenpäin sodanjälkeistä asutuspolitiikkaa on sekä kehuttu että kritisoitu. Ihmisille saatiin luotua kodin ja elämän edellytykset, ja yhteiskuntarauha säilyi. Toisaalta metsänomistus pirstoutui ja maatalouden ylituotannosta tuli ongelma.
”Suomessa oli 1950-luvun lopussa valtavasti hevosia. Yhden hevosen ruokkimiseen tarvittiin hehtaari peltoa. Mutta kun traktori korvasi hevoset, pelto oli käytettävä muuhun”, Erkki Laitinen taustoittaa myöhempiä voivuoria.
Traktorit ja moottorisahat karsivat nekin tilaisuuksia metsätöihin. 1960-luvun loppupuolella pieni tila ei enää elättänytkään. Pellot paketoitiin, ja nuoret lähtivät töihin kaupunkiin tai Ruotsin tehtaisiin. Kylät alkoivat autioitua.
Kaipuu metsään ei kadonnut. Nykyään suomalaisilla on puoli miljoonaa kesämökkiä.
Viisi tapaa asuttaa
29 700 viljelystilaa
• päätoimiseen maatalouteen
• peltoa 6–12 hehtaaria, huonommilla mailla enemmän, lisänä metsää myös myytäväksi
15 000 asuntoviljelystilaa
• osa leivästä maataloudesta, loppu sivutöistä esimerkiksi metsätyömailla
• peltoa kahdesta kuuteen hehtaaria, metsää kotitarpeiksi
22 000 asuntotilaa
• enintään kahden hehtaarin kotitarvetiloja, työpaikat muualla
33 900 asuntotonttia
• korkeintaan 2 500 neliömetrin kokoisia omakotitontteja kaupunkien, taajamien ja kylien laidoilla
685 kalastustilaa
• asuntoviljelystiloja ammattikalastajille
Lähteitä ja lisätietoja:
Asta Kietäväinen: Metsään raivatut elämänpolut (Lapin yliopisto 2009)
Kirsi Kohvakka: Luvattu ja lunastettu maa (Jyväskylän yliopisto 1989)
Erkki Laitinen: Korvenraivauksen loppukiri – siirtoväen ja rintamamiesten asuttaminen. Teoksessa ihminen ja metsä 2 (Metsäkustannus 2012)
Erkki Laitinen: Vuoden 1945 maanhankintalain synty, sisältö ja toteutus. Teoksessa Rintamalta raiviolle (Atena 1995)
Pirkko Sallinen-Gimpl: Asutustoiminta ja siirtoväen perinne. Teoksessa Rintamalta raiviolle (Atena 1995)
Heikki Roiko-Jokela: Asutustoiminnalla sodasta arkeen. Teoksessa Suomen maatalouden historia, osa 3 (SKS 2004)
Pekka Virtanen & Asta Kietäväinen: Kunnalta salomaille – metsät asutustilallisten elämässä (Metsäkustannus 2008)
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 10/2023.
Metsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
