Puheet ruokaturvasta ovat lisääntyneet maailman ruokakriisien seurauksena. Ruokaturva on ollut vahvasti esillä myös EU:n cap-uudistuksen valmistelussa, ja uusimpana asiana eurooppalaista huolta nostavat vapaakauppaneuvottelut Yhdysvaltain kanssa.
Ruokaturva voidaan ymmärtää monella tapaa. Kyse voi olla siitä, onko ruokaa varmasti saatavilla, onko se turvallista tai sisältyykö sen tuotanto- ja toimitusketjuun hallitsemattomia riskejä.
Ruokaturvan kannalta ihanne olisi, että jokainen kansakunta pystyisi tuottamaan itse tarvitsemansa ruuan. Tätä tavoitetta voivat horjuttaa huonot poliittiset päätökset, markkinoiden häiriöt sekä sään ääri-ilmiöt.
Ruokaturva on kovimmalla koetuksella köyhissä kehitysmaissa. Pahin oire tästä on nälänhätä – ei ole kykyä tai mahdollisuutta tuottaa ruokaa riittävästi.
Kansainvälisessä kehitysavussa olisi kenties keskeisintä luoda edellytyksiä paikalliselle ruuantuotannolle. Siksi on vaikea ymmärtää, että maatalouden osuus jää kehitysohjelmissa edelleen vain noin viiteen prosenttiin (MT 8.7.).
Kehitysmaiden ongelmaa kärjistää kasvava kansainvälinen ruokabisnes. Se valtaa viljelymaita paikalliselta tuotannolta. Vaikka ruokaa tuotettaisiin paljon ja tehokkaasti, paikallisilla ihmisillä ei ole siihen välttämättä varaa.
”Tulevaisuudessa joudumme miettimään yhä useammin, kenelle haluamme antaa oikeuden tuottaa ruokaa”, suomalaisten maaseudun järjestöjen kehitysohjelman FFD:n koordinaattori Tiina Huvio sanoo.
Ruoka on paras ja välttämättömin apu nälkään. Parasta kehitysapua taas on tukea paikallisia edellytyksiä ruuan ja muun hyvinvoinnin tuottamiseen.