Maataloustukien leikkaajilta vaaditaan arvovalintaa: Halutaanko ruokaturvaa ja ympäristöhyötyjä vai ulkoistaa koko viljely?

Lähes joka kolmannen suomalaisen mielestä hallitus voisi hakea budjettiriihessä säästöjä maataloustukien leikkauksista. Innokkaimmin tukien kimppuun kävisivät hallituksessa istuvien oikeistopuolueiden eli kokoomuksen, RKP:n ja perussuomalaisten kannattajat. Oppositiopuolueiden kannattajat vihervasemmistoa myöten ovat puolestaan kansallisen maatalousbudjetin säästöjä kohtaan kriittisempiä. (MT 27.8.) Merkille pantavaa on, että leikkauksiin suopeimmin suhtautuvien oikeistopuolueiden jäsenkunnassa on vahva maatalousedustus ja jokaisella vielä maataloustaustaisia kansanedustajiakin nykyisessä eduskunnassa.

Kaikista suomalaisista joka toinen vastustaa MT:n kyselyssä maataloustukiin koskemista. Se on positiivinen viesti niin tuottajille itselleen kuin kotimaiselle elintarvikehuoltovarmuudellekin: kohtalaisen suuri joukko suomalaisista ymmärtää, miksi maataloustukia maksetaan ja miksi ne ovat koko yhteiskunnan etu – olkoonkin, että kaikkein reiluin olisi se malli, jossa alkutuotanto voisi pärjätä markkinoilta saatavilla tuotoilla.

Maataloustukirahoista keskusteltaessa on tärkeää muistaa, ettei tukijärjestelmä ole kansallinen rakennelma, vaan osa EU:n yhteistä maatalouspolitiikkaa (cap). Suomessa vuosittain maksettavasta noin kahden miljardin euron tukikokonaisuudesta runsaat 40 prosenttia on peräisin EU:sta. EU:n osarahoitteiset tuet edellyttävät jäsenmailta kansallista maksuosuutta, jolloin kansallisen osuuden leikkaus pienentäisi myös EU:n maksuosuutta ja samalla kasvattaisi Suomesta entistä vahvemmin unionin nettomaksajan. EU-kritiikin ja tukileikkausten yhteensovittamisessa onkin erityisesti perussuomalaisissa soviteltavaa ennen kuin saksia aletaan toden teolla heilutella.

Leikkauksia pohdittaessa on myös muistettava, ettei maataloustuki ole viljelijälle maksettava tulonsiirto, eikä palkkaa, vaikka moni viljelijäkin näin usein virheellisesti väittää. Tuet ovat myynneistä saatujen tulojen tapaan maatalouden yritystuloa, jolla katetaan tuotannon kustannukset. Muutokset maataloustukiin heijastuvat siten koko ruokaketjuun, eivät pelkästään maatalousyrittäjiin.

EU-rahoitteiset perustulotuki ja tuotantosidonnaiset palkkiot sekä kansalliset tuet kompensoivat todellisia kustannuksia alempia tuottajahintoja, joiden syynä on EU:n yhteisen maatalouspolitiikan tavoite edullisesta ruoasta kuluttajalle. Luonnonhaittakorvauksella taas tasataan EU:n sisällä vallitsevista erilaisista luonnonolosuhteista aiheutuvia kustannuksia ja tuotantomäärien eroja. Ympäristökorvauksella, ekojärjestelmätuella ja eläinten hyvinvointikorvauksella taas korvataan kustannuksia, lisätyötä tai tulojen menetyksiä sellaisista kuluttajien vaatimista tuotantotavoista, joista nämä eivät ole ruoan hinnassa valmiita maksamaan lisähintaa.

Jos maataloustukia halutaan leikata, tavoitteista täytyy tinkiä: halutaanko ruoan olevan kalliimpaa, kuuluuko tuottajalle kohtuulliset tulot, pitääkö EU:lla olla omaa tuotantoa ja halutaanko tuotannossa noudattaa sellaisia standardeja, joita Suomen tai EU:n ulkopuolella ei vaadita. Kansallisesti joudutaan pohtimaan sekin, onko elintarvikeomavaraisuudesta varaa tinkiä ja jättäytyä tuonnin varaan.

Toisaalta oikeistolaiseen eetokseen yhteiskunnan roolin pienentäminen on aina istunut. Maataloustukien leikkaamisen voisi nähdä samalla maataloustukiin liittyvien velvoitteiden leikkauksia. Tämä toki olisi toiveajattelua, sillä suuntaus on jo pitkään ollut päinvastainen: moni aiemmin korvauksen piirissä ollut vaatimus on vuosien varrella kirjattu asetuksiin ja kaikkia tuensaajia velvoittaviin ehdollisuusvaatimuksiin samalla kun tukien reaalinen arvo on heikentynyt.

Voikin perustellusti sanoa, että jo nyt yhteiskunnan maksamalleen tukieurolle saama vastine on vuosi toisensa jälkeen kasvanut.