EU uusii parhaillaan yhteistä maatalouspolitiikkaansa – capia. Kyse on valtavasta politiikkahankkeesta, jossa haetaan jäsenmaiden, komission ja EU-parlamentin yhteisymmärrystä. Töitä riittää tuhansille poliitikoille ja virkamiehille.
Jokaisella jäsenmaalla on maatalouspolitiikassa oma lehmä ojassa. Yhteisen politiikan lisäksi läpi on käytävä myös kansalliset poikkeamat.
Capin pelisääntöjen lisäksi säädetään myös politiikan toimeenpanon ja valvonnan menettelyistä. Tavoitteena on jo perinteiseen tapaan tukibyrokratian karsiminen. Aiemmat epäonnistumiset eivät ole Euroopan maatalouspoliitikkoja lannistaneet.
Tukibyrokratiasta säädetään cap-uudistuksen hallinto- ja valvonta-asetuksessa. Sen valmistelusta EU-parlamentissa vastaa italialaismeppi Giovanni La Via.
Sisilian mies kertoo saavansa päivittäin palautetta hallinnon koukeroihin tympääntyneiltä viljelijöiltä. La Via haluaisikin yksinkertaistaa tukien hakemista, tuoda joustavuutta maatilojen tukivalvontoihin ja kohtuutta sanktioihin (MT 8.10.).
Eteläinen Italia on tullut tunnetuksi muun muassa luovasta ja joustavasta hallinnostaan. Aivan kaikesta ei sovi mallia ottaa, mutta La Vian esittämät ajatukset ovat tervetulleita myös suomalaisviljelijän näkökulmasta.
Hallinnon tehtävä on helpottaa kansalaisten elämää. Sama vaatimus koskee yrittämistä ja elinkeinon harjoittamista ohjaavaa hallintoa.
Valitettavan usein hallinto tekee ja perustelee ratkaisujaan hallinnoinnin näkökulmasta. Sen seurauksena päätökset vieraantuvat tosielämästä.
On toivottavaa, että valtaansa kasvattanut EU-parlamentti kykenee ainakin hillitsemään byrokratian kasvua maatalousuudistuksessa. Siinäkin La Vialla riittää tekemistä.
Hallinnon pitäisi olla yksinkertaista ja ymmärrettävää. La Vian tapauksessa se tarkoittaa, että raportööri löytää parlamenttiryhmille ja jäsenmaiden ministerineuvostolle sopivan kompromissin horisontaaliasetuksesta.
Viljelijää puolestaan kiinnostaa, mikä ukko siellä pellonpientareella mittanauhoineen häärii. Mitä etsii, mitä haluaa?