Ilmastopolitiikan tavoite on hillitä kasvihuonekaasujen, erityisesti hiilidioksidin pääsyä ilmakehään. Politiikan logiikan hahmottaminen ei silti aina ole helppoa.
Kasvavat metsät ovat hiilinieluja eli sitovat niitä hiilidioksidipäästöjä, joita muualla tuprutellaan. Suomessa metsät nielevät yli puolet koko maan ilmakehään päästämistä kasvihuonekaasuista.
Runsas vuosi sitten Durbanin ilmastokokous päätyi kuitenkin sopimukseen, jossa metsistä tuli hiilinielujen sijasta päästölähde. Jos metsää siirtyy muuhun käyttöön, nielu pienenee, mikä puolestaan lasketaan päästöjen lisäämiseksi.
Ongelma koskee tietysti vain niitä maita, joilla yleensä on vielä metsää jäljellä.
Suomelle tilanteen tekee epäreiluksi myös se, että metsien kasvu – ja samalla hiilensidonta – on vauhdittunut koko ajan, vaikka metsää on raivattu muun muassa peltojen ja rakennusten tarpeisiin. Ilmastosopu tunnistaa kuitenkin vain metsäpinta-alan, ei puuston kasvua.
Ilmastolakia valmisteleva hallitus miettii kuumeisesti keinoja kasvihuonekaasujen vähentämiseksi. Listalla ovat myös metsätalouden ”päästöt” eli metsäkato.
Kun mittari on huono, myös tuloksen parantamiseen tähtäävät keinot muodostuvat usein huonoiksi. Nyt keinoiksi esitetään muun muassa metsien kunnostusojitusten ja hakkuiden rajoittamista sekä suojelun lisäämistä (MT 9.1.). Ne kaikki vähentävät metsien kasvua ja siten myös hiilensidontaa.
Ilmastoneuvottelujen lopputulos oli outo. Myös aiotuissa jatkotoimissa alkuperäinen tarkoitus tuntuu unohtuneen.