Maailma muuttui radikaalisti tullessani raskaaksi.
Muutoksesta puhutaan kyllä, mutta ei sitä ymmärrä ennen kuin se tulee kohdalle. Muutos vaatii aikaa ja käsittelyä. Raskauden alussa intoni kahvinjuontiin nimittäin vaihtui inhoon.
Ihana elämäni kahvinjuojana alkoi eräänä syksyisenä koulupäivänä. Kävimme yläasteelta oppituntien välissä paikkakunnan kaupassa, ja yllättäen siellä oli tarjolla täytekakkua.
Kouluruokailun jälkeen kakkukahvit tuntuivat niin ihanalta ajatukselta, että kakkupalan leikattuani lorautin pahvimukini pohjalle hieman kahvia. Päälle tuli toki runsaasti maitoa.
Se maistui vapaudelta. Olin heti loukussa.
Onko mikään ihanampaa kuin kutsu kahville? Se toimii jokaisessa tilanteessa, hyvinä ja huonoina päivinä, myötä- ja vastamäissä.
Retki ei ole mitään ilman eväitä, ja eväisiin kuuluu aina kahvi. Ja onko kukaan ollut juhlissa, jossa ei tarjota kahvia? Tai nähnyt keittiötä ilman nurkassa rahisevaa keitintä?
Kun olin teini, meillä oli kotona torstaisin siivouspäivä. Vain hieman kiistellen imuroimme nurkat ja puunasimme pytyt. Onneksi rutiiniin kuuluivat loppukahvit ja naistenlehti, usein myös Aino-jäätelöä tai dallaspullia. Nykyään muistelen siivouspäiviä ilolla ja lämmöllä.
Ehkä nyt ymmärrätte, kuinka ehdin kaivata kahvin kaikkialle ulottuvia lonkeroita. Tunne-elämäni nousee ja kaatuu kahvin kanssa. Ja kyllä, kokeilin pussiteetä, mutta sen vaikutus lakkasi pian ja nyt ovat kaapit täynnä Liptonia.
Käsittelin siis suuren muutoksen kuin aikuinen ja pääsin niskan päälle. Onnekseni voinkin ilmoittaa, että käsittelyn, ajankulun ja kenties pienen ihmeen myötä ongelmani kahvin suhteen ovat ohi, ja musta kulta maistuu taas.